Jumalanpalvelusyhteisöllä tarkoitan paikallisen seurakunnan yhteydessä toimivaa kristittyjen ryhmää, joka kokoontuu säännöllisesti yhteen ("iso kokous") sekä pienempinä ryhminä ("lähiyhteys"). Yhteisöllä on oma johtoryhmä, toiminnassaan jonkinasteinen autonomia ja jossain määrin omaa taloudenpitoa ("itsenäinen hallinto ja talous"). Yhteisön toiminta ei ole riippuvainen seurakunnan työntekijöiden työvuorolistoista, vaan se kytkee yhteen monenlaisia henkilöstöresursseja, etenkin vapaaehtoisia ("itsenäinen työ"). Jumalanpalvelusyhteisö ei ole muusta seurakunnasta irrallinen tai erillinen ryhmä, vaan sen toiminta nivoutuu selkeästi ja yhteisin päätöksin seurakunnan ja sen sidosryhmien (herätysliikkeet, yhdistykset) yhteyteen.Pidin tänä vuonna (2010) kaksi koulutuspäivää aiheesta "Jumalanpalvelusyhteisöt ja seurakuntakasvu". Ensimmäinen tilaisuus oli Tampereella (Yliopiston kappeli) toukokuussa, toinen Helsingissä (Meilahden srk:n Pikku-Huopalahden kappeli) elokuussa. Aiemmin pidin kaksipäiväisen seminaarin aiheesta New Wine 2009 -kesäkonferenssissa Jämsän Himoksella
Kirjoitan nyt auki asioita joista olen puhunut näissä seminaareissa, ja työstän asiaa eteenpäin nykyisen tutkimustyöni pohjalta.
Kansanherätys?
Aina uskoontulostani lähtien on sydämelläni ollut sana "kansanherätys", ja sellaisen haluaisin nähdä vielä omana aikanamme Suomessakin. Tuleva kansanherätys ei ole todennäköisesti samanlainen kuin menneiden aikojen herätykset, mutta uskon Suomen luterilaisen kirkon liittyvän tähän tulevaan herätykseen vahvasti. Siksi pidän tärkeänä sitä, että uskovat (kr. pistos, "uskova" tai "uskollinen") eivät kovin suurin joukoin pakenisi kirkostaan (esitän myös muita perusteluja myöhemmissä teksteissä), vaan kehittäisivät pikemminkin oman seurakuntansa hengellistä elämää ja toimintaa yhteisöllisempään suuntaan. Kirkon tulee olla valmis ottamaan vastaan uusia ihmisiä ja opettamaan heitä kokosydämisiksi Kristuksen seuraajiksi tässä haasteellisessa maailmanajassa. Hengellisiä isiä ja äitejä tarvitaan, ehkä enemmän kuin koskaan. Herätys voi tällä kertaa olla jopa sellainen että se lähtee seurakuntayhteisöistä, ei sellainen jossa herätystoiminnan tuloksena uskoontulleet ehkä päätyvät seurakuntayhteisöihin. Tätä näkökohtaa käsittelen church planting -ajattelun perusteissa myöhemmin.
Suomalaiselle "etsijälle" on kaikkein luontevinta hakeutua ensin luterilaisen kirkon tarjonnan pariin. Näin tein itse tultuani uskoon 19-vuotiaana ns. pystymetsästä. Hakeudun Keski-Porin seurakunnan yhteyteen, ja vieläpä liityin kirkkoon. Keski-Porin seurakuntaa oli silloin siunattu useammalla herätyshenkisellä ja karismaattisella pastorilla, muiden upeiden työntekijöiden (nuorisotyö, diakonia) ja vapaaehtoisten lisäksi. Ongelmaksi muodostui se, että paikallisesta seurakunnasta ei sitten kuitenkaan löytynyt "yhteisöä", jonka osana olisi voinut elää ja toimia uusitestamentillisen ihanteen mukaisesti. Joukot olivat ikäänkuin hajallaan. Uskoakseni tämä on tyypillinen tilanne edelleen suurimmassa osassa Suomen seurakuntia.Rukoukseni ja unelmani on, että Suomen jokaisesta paikallisesta seurakunnasta löytyisi aktiivinen ja säännöllisesti kokoontuva uskovien yhteisö, joka olisi mukaansa kutsuva ja -tempaava joukko Kristuksen seuraajia, jotka elävät aitoa hengellistä elämää, ilmaisevat uskoaan ajanmukaisesti sekä todistavat Kristuksesta omassa elinympäristössään. Uudenlaisten yhteisöjen rakentaminen luterilaisen kirkon kontekstissa on täten mielestäni äärettömän tärkeä ja arvokas asia. Se pitää myös hoitaa niin, ettei käy kuten entiselle miehelle: "Leikkaus onnistui hyvin mutta potilas kuoli". Painotan vielä, että täsmälleen sama uudistumisen ja rakenteiden kehittämisen tarve on kaikilla muillakin kikkokunnilla, mutta luterilaisen kirkon potentiaalinen merkitys on varmasti kertaluokkaa (huomaa ajanmukainen ilmaus!) suurempi. Siksi käytän aikaa näiden tekstien kirjoittamiseen, vaikka paljon muutakin tekemistä olisi helppo keksiä.
Seurakunnan rakenteet ja motivaatio
Olen siis taustaltani teologi ja kasvatustieteilijä (tässä järjestyksessä). Seurakuntapuolen kokemusta, poikkikirkollista yhteyttä ja teologista oppia on kertynyt reppuun kotimaasta ja kansainvälisesti siinä määrin, että en osaa leimata itseäni vain yhden kirkkokunnan asian kannattajaksi - "sillä eihän Kristuskaan ole jaettu". Kirkollisen puolen ja opetustyön lisäksi minulla on kokemusta teollisuuden, tuotantotalouden ja kaupan puolelta. Väitöskirjani "Organisaation osaamisen strateginen hallinta" (Tampereen yliopisto 2002) julkaisemisen jälkeen toimin lukuissa kehitysprojekteissa konsulttina. Liike-elämän raakojen faktojen (markkinat, toimintaympäristö, kilpailu jne.) lisäksi ihmisten käyttäytymisellä näyttäisi olevan huima vaikutus organisaation menestykseen.
Sekä seurakunnassa että muissa organisaatioissa yksilö on osa yhteisöä, jonka arvot ja käytännöt vaikuttavat kaikkien toimintaan - joko positiivisesti tai negatiivisesti. Ihmiset eivät toimi irrallaan toisistaan tai organisaationsa rakenteista. Kysymys on hyvin pitkälle motivaatiosta - mikä saa meidät liikkeelle ja toimimaan? Mikä masentaa ja saa laittamaan hanskat tiskiin, vaikka asia olisi sinänsä tärkeä? Organisaation, eli myös seurakuntayhteisön rakenne edistää tai jarruttaa jäsentensä motivoitumista ja sitoutumista yhteisön tavoitteisiin.
Motivaatio on ihmisen sisäinen viritystila, joka näkyy aktivaationa eli toimintana. Tällä on merkitystä sikäli, että kirkon lähetystehtävä on edelleen kesken, ja se on ainoa syy miksi me kristityt tässä maailmanajassa vielä olemme. Tällä yritän sanoa sitä, että luomalla seurakunnan toimintaan sekä viikko- ja vuosikalenteriin tilaa jumalanpalvelusyhteisön muodostumiselle, voimme saavuttaa enemmän esim. ihmisten hengellisen kasvun, seurakunnan rukouselämän ja evankelioimisen alueella. Täytämme Jumalan kunniaksi rakennetut sakraalitilat evankeliumin julistuksella, ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen ylistyksellä ja Pyhän Hengen läsnäololla. Rakennamme yhdessä seurakunnan, jonka jäseniä "elonkorjuun Herra" oikein kiittää lopullisen palkanmaksun yhteydessä. Kannattaa nähdä vaivaa.
Seurakunta - muuttumaton ja muuttuva
Kannatan Lutherin oppia kahdesta regimentistä. Ilmoituksen, uskon ja pelastuksen regimentti on Jumalan normittama, ikuinen ja muuttumaton, eikä meillä ole lupa poiketa Jumalan Sanasta - "laista ja evankeliumista". Velvollisuutemme on työskennellä ahkerasti ymmärtääksemme Jumalan Sanaa, julistaaksemme sen ilmoittamaa pelastusta Kristuksessa ja soveltaaksemme sitä mm. ajattomiin moraalikysymyksiin.
Toinen eli maallinen regimentti on sen sijaan ihmisten omassa vallassa. Maalliseen regimenttiin kuuluu mm. yhteiskunnan hallinto, tiede ja elinkeinoelämä. Maallisessa regimentissä voimme oman järkemme ja ymmärryksemme parhaalla käytöllä etsiä ratkaisuja erilaisiin käytännöllisiin kysymyksiin.
Kirkon olemus ja kutsumus Jumalan kansana, Kristuksen ruumiina ja Pyhän Hengen temppelinä kuuluu ensimmäiseen regimenttiin. Onhan seurakunta jopa osa Apostolista uskontunnusta - "...uskon pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden..". Sen sijaan seurakunnan hallintomalli ja organisaatiorakenne on perinteisesti käsitetty maalliseen regimenttiin kuuluvaksi kysymykseksi. Kysymys kirkon hallintomallista ei myöskään kuulu dogmatiikan suuriin kysymyksiin, kuten esim. oppi Jumalsta, luomisesta, ihmisestä tai Kristuksesta, vaan pienempiin kysymyksiin, joissa voidaan sallia erilaisia tulkintoja ja ratkaisuja kristillisen yhteyden silti rikkoutumatta. Jopa yhden tunnustuskunnan sisällä on usein käytössä erilaisia käytännön ratkaisuja, sillä kirkkokuntien tilanne on erilainen eri maissa (esim. luterilainen kirkko Suomessa tai Japanissa).
Meillä on lupa, mahdollisuus ja velvollisuus muuttaa seurakuntiemme toimintaa ja rakennetta sellaiseksi, että siellä on tilaa elämälle ja kasvulle. Tekemättä jäänyt hyvä työ on synti sekin. Maahan kätketty talentti ei ansaitse kiitosta. "Kunnian kruunua veltto ei voita" (sorry, mr. Virtanen... tai tarkemmin ks. täältä).
Hyvän seurakuntarakenteen kriteerit
Kriteerinä hyvän hallintomallin ja parhaan rakenteen löytämiseksi paikalliselle seurakunnalle tai kirkkokunnalle voitaneen pitää seuraavia:
- Millainen rakenne palvelee parhaiten Jumalan valtakunnan asiaa omassa lähetyskontekstissamme?
- Millaiset rakenteen mallit ovat teologisesti perusteltavissa?
- Millaiset rakenteet ovat juridisesti mahdollisia omassa yhteiskunnallisessa tilanteessamme?
- Mitä oman tunnustuksemme peruskirjat tai historia sanovat asiasta?
Seurakunta on siis mielenkiintoisella (ja häiritsevällä) tavalla sekä jumalallinen että inhimillinen. Seurakunnan jumalallista puolta voidaan tarkastella vain teologisesti ja uskon kautta, Raamatun ilmoituksen valossa. Seurakunnan inhimillistä puolta, erityisesti sen rakennetta ja hallintoa, tulisi arvioida sen pohjalta missä määrin nämä edesauttavat seurakunnan tehtävän toteuttamista.
Joskus vaikuttaa siltä, että kristityt ovat autuaan tietämättömiä siitä mitä kristinusko - tai edes oma tunnustuskunta - oikeastaan opettaa aiheesta "kirkko" ja "seurakunta". Asiat vain otetaan ikään kuin annettuna. "Näin täällä on ennekin tehty. Mitä tuo Nasaretilainen tulee tänne rähjäämään?"
Seurakunnan kehittämisen ydinasia
Olen viime aikoina tutkinut Pohjois-Amerikan suurimpien kirkkokuntien elämänkaarta alun herätyksistä opilliseen ja moraaliseen luopumukseen, ja jälleen taas (osittaiseen) uudistumiseen. Uudistumiseen liittyy näköjään aina paluu kristinuskon alkujuurille, Raamattuun. Seurakunnan uudistuminen on ennen kaikkea hengellinen kysymys, ja asiat menevät oikeaan suuntaan kun opetuksessa pureudutaan syvemmälle Jumalan sanan yksinkertaisiin perustotuuksiin. Tällöin ihmiset kasvavat lähemmäs Kristusta ja antavat Pyhälle Hengelle enemmän tilaa elämässään ja seurakunnissaan. Pelkällä oikeaoppisuudella tai rakenteen ja toiminnan (esim. uudet messukaavat tai laulukirjat) kehittämisellä ei siis pitkälle pötkitä.
Seurakunnan rakenne voi kuitenkin estää terveen hengellisyyden (tai ajanmukaisesti "spiritualiteetin") toteutumista, vaikka tälle sinänsä olisi kaikki muut edellytykset. Tyypillisesti jarrumiehinä ovat maailmanmieliset ja hierarkiassa hieman ylemmäs kiivenneet hallintoihmiset, jotka vaistomaisesti kavahtavat kaikkea "uskovaisuutta" - se nimittäin haastaa parannukseen. Sen sijaan seurakunnan työntekijät ja aktiivisempi seurakuntaväki yleensä janoavat jotain ja enemmän, mutta jotenkin se ei vain toteudu viikko-ohjelman puitteissa. Ongelma on tällöin rakenteissa, joita pitää kehittää. Sekä kansankirkossa että vapaissa kirkkokunnissa pitää olla tilaa myös reippaalle hengellisyydelle ja klassisen kristinuskon ilmaisulle. Jumalanpalvelusyhteisön rakentaminen on yksi keino paikallisen seurakunnan spiritualiteetin kehittämiseen.
Raha on tehokas konsultti. Toisinaan kirkonmiehet havahtuvat siihen, että ihmiset ja rahat loppuvat pian. Länsimaissa on nähty viime vuosikymmeninä monia "rationalisointeja", kun kutistuvia kirkkokuntia on ajettu yhteen kustannusten säästämiseksi. Mutta kas kummaa, samaan aikaan evankelikaaliset kirkot ja liikkeet kasvavat, laajentavat ja rakentavat. Väitetään, että Englannin kirkon viimeaikaisen uudistumisen yksi perussyy on se, että vaihtoehtoja oli tasan kaksi: kirkkojen sulkeminen ja/tai myyminen muslimeille TAI merkittävän tilan antaminen evankelikaalis-karismaattiselle uudistukselle. Tuo kirkko valitsi oikein, ja seuraukset ovat valveutuneen kristityn tiedossa. Tässäkin tapauksessa kirkon oli löydettävä rakenteet, jotka mahdollistavat ns. uuden viinin vanhassa viinileilissä. Uusi yhteisö vanhan seurakuntaelämän kylkeen ja sisälle "hapattamaan koko taikinaa" näyttäisi olleen kaikkein toimivin perusratkaisu.
Vai sittenkin vain takaisin Jerusalemiin?
Olisi älyllisesti epärehellistä ja filosofisesti kyseenalaista kiistää kristillisen kirkon 2000-vuotinen historia ja vaatia seurakunnan malliksi ratkaisuja, jotka perustuvat vain esim. Jerusalemin ensimmäisen seurakunnan elämään. Konstantinolainen käänne vuonna 313 on historiallinen tosiasia. Paluuta alkuseurakunann yksinkertaisuuteen ei enää ole. Kansankirkossa on lähes 80% väestöstä, ja vain Jumala tietää kuinka moni heistä todella turvaa Kristukseen pelastajanaan. Tänään on kysyttävä, miten seurakunnan Herra haluaisi meidän huomenna toimivan. Hän ei siis kysy, mikä olisi meistä mukavaa, vaan ohjaa meidät sinne missä "kala liikkuu". Kysymys kuuluu, millainen seurakuntaelämä toteuttaa parhaiten tässä ajassa seurakunnan kutsumusta ja tehtävää. Lähetystehtävä annettiin nimittäin seurakunnalle, ei pelkästään yksilöuskoville.
Uudessa testamentissa näemme erilaisia vaiheita seurakunnan kehittymisessä, ja melko harva Uuden testamentin seurakunta saa "täydet pisteet" muutenkaan (mm. Filippi Fil.1:3-11, Filadelfia Ilm.3:7-13). Raamatun kokonaisilmoituksen pohjalta meidän tulee etsiä parhaita ratkaisuja tässä ja nyt evankeliumin asian edistämiseksi. Emme (onneksi tai valitettavasti) löydä Raamatusta yhtä kohtaa tai hetkeä, josta voisimme lukea parhaan seurakuntamallin kaikkia aikoja varten. Sen sijaan löydämme kehittyvän ilmoituksen kirkon olemuksesta ja seurakunnan tehtävästä. Jumalan seurakunta saa näkyvän muotonsa eli "hahmonsa" kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa.
"Pääasia on, että Kristusta julistetaan. Henkeä älkää sammuttako. Mutta järjestys pitää olla." Nyt on kysyttävä millaisia muotoja meidän tulisi huomispäivän seurakuntaan kehittää. Se työ annettiin meille ihmisille. Pyhä Henki kyllä ohjaa, jos muistamme kysyä. Kenties Hän on jo puhunut sinun sydämellesi tästä aiheesta?
Seuraavissa blogeissani esittelen joitain ratkaisuja ja käsittelen asiaa lisää tältä pohjalta. Kiitos että luit näin pitkälle! Arvostan myös kommenttejasi.
Hyvä blogin aloitus, Teemu! Mielenkiintoista luettavaa ja resonoi jonkin verran omien ajatustenikin kanssa. Kommentoinkin postaustasi lyhyesti blogissani (http://timokoivisto.blogspot.com/2010/11/muutama-vinkki.html) ja jatkossa lisää.
VastaaPoistaPalataan astialle.
Mielenkiintoinen idea, nimittäin tuo "jumalanpalvelusyhteisön" aloittaminen "seurakunnan" sisällä. Termi "seurakunta" siis ikään kuin hyljätään - tai on jo hyljätty - sen alkuperäisessä, raamatullisessa merkityksessä, ja tilalle otetaan - ja onkin jo eri konteksteissa otettu - termi "jumalanpalvelusyhteisö". Tällaista vetoa olisi varmaan Paavalikin pitänyt nokkelana.
VastaaPoistaKysyit sitä, mitä PH on puhunut seurakunnan muodosta. Harmittaa vähän, että olit kuitenkin jo sitä ennen sulkenut oven siltä, että Hän olisi voinut puhua paluusta kristinuskon alkujuurille, Raamattuun. Monien mielestä nimittäin PH on puhunut juuri paluusta "alkuseurakunnan yksinkertaisuuteen" tässä(kin) asiassa.
Anyway, on ihan hyvä että tämän asian pohdinta ei jää pelkästään idealistien ja profeettojen hartoille, vaan mukaan saadaan myös tiettyä pragmaattista näkökulmaa. Jostain pitää aloittaa ja moni saa mahanpuruja visioista, jotka poikkeavat liiaksi status quosta.
Itse en koe että seurakunta ikään kuin tuossa hyljättiin, sillä jumalanpalvelusyhteisöstä voidaan käyttää aivan oikeutusti ja perustellusti myös sanaa kirkko.
VastaaPoistaToisaalta, en ole kovin innoissani kirkon ns. kehittymisestä taikka "eteenpäin" kulkemisesta, sillä kaikki kehitys tai eteenpäinkulkeminen ei ole edistystä. Itse näkisin kirkon kulkevan - jos kuljettava on - taaksepäin kohti vuotta noin 33. Tätä olen ehkä toitottanut liikaankin, mutta toitotetaan nyt koska maailmassa on niin tuskaisen kiire kehittää ja duunata kaikkea sellaista varsin tarpeellista uutta ja hyvää jota ilman tulemme toimeen oikein hyvin ;)
Kiitos kaikille kommenteista! Haluan painottaa sitä, että kannatan ehdottomasti Uuden testamentin alkujuurille pyrkimistä siinä määrin mitä pystytään.
VastaaPoistaTässä vähän ajatuksia kommenttien jälkeen.
1. Etenkin lähetystilanteessa kansallisen seurakunnan painolastiksi ei saa laittaa kirkon 2000 vuoden aikana kertynyttä roinaa. Yksinkertainen ja uusitestamentillinen malli soveltuu varmasti parhaiten uuteen ei-kristilliseen ympäristöön.
2. Jumalanpalvelusyhteisö vie mielestäni paikallista seurakuntaa lähemmäs seurakunnan alkuperäsitä ihannetta. Siinä keskitytään olennaiseen yhtimeen (Apt.6:1-), kaikenlaisen puuhailun sijaan.
3. Luopuminen historiallisista rakenteista ja painolastista on tyypillisesti radikaalin reformaation perinnettä. Periaatteen tasolla kannatan sitä lämpimästi. Mielestäni validi kysymys on se, mitä ihmettä teemme niiden uskovaisten pappien ja seurakuntalaisten kanssa jotka eivät kuitenkaan tahdo jättää kirkkojaan?
4. Toivottavasti panette merkille sen, että keskeinen kysymykseni on koko ajan: "Mikä veisi evankeliumin asiaa mahdollisimman tehokkaasti eteenpäin nyt ja tulevaisuudessa."
Laittamanne fiksut ja rohkaisevat kommentit ovat tarpeen, saan motivaatiota jatkaa kirjoittamista aiheesta. Nettihän on täynnä juupas-eipäs -vänkäämistä, ja sellaiseen tuskin jaksaisikaan panostaa.
Eli vielä kerran kiitos palautteesta!
Tuo onkin vaikeaa (ja olennaista) erottaa roina asiasta jota 2000 vuotinen historia, traditio ja Traditio meille tarjoaa. Eräässä tilanteessa jokin aika sitten juuri tuo apt 6:1 alku oli "vanhentuneen" tiedon - ehkäpä juuri roinan - leimassa sen sukupuoliluokitellun luonteen vuoksi ajatuksella: "Miksi pöytäpalvelijaksi pitäisi valita mies"? Itseäni tuo ei niinkään häiritse tai edes kiinnosta, vaan saattaa kertoa enemmänkin ehkä sitä kieltä että turhan ja merkityksettömän historian, traditon ja Tradition poisblokkaaminen on hankalaa, joskin sekä tärkeää että välttämätöntä. Tässä vaaditaan viisautta.
VastaaPoistaOmaa hengellistä kehittymistä (tai kehittymättömyyttä) on tukenut viimeisen 4-5 vuoden ajan juuri historialliset rakenteet, traditio ja Tradito sekä tietynlainen "järjestys" Jumalanpalveluksissa. Nykyään nautin siitä kun Jumalanpalvelus ei ole yllätyksellinen taikka spontaani, en välitä kerronnoista ja stooreista taikka muistakaan tarinoista Jumalanpalveluksissa, koska voin lukea sellaisia kirjoja. Joskus tuntuu että stoorien tarkoitus on korottaa jotakin muuta kuin Kristusta. En myöskään ole ihastunut "nostatuksista" tai omien tahi toisten tekojen esiintuomisesta "todistuksena". Kyllä Jumala tietää ilman tiedotustilaisuuttakin mitä me teemme ja kenelle, tai kuka teki ja mitä ja kenelle?
Olisi aika kurja tilanne minulle jos riisuttaiin vanhaa ja kaunista pois, koska tiedän että moni pitää Traditiota ja siihen liittyviä Jumalanpalvelusmenoja roinana, vaikka Raamattumme on Tradition tärkeydesta yksi parhain ja täydellisin esimerkki. Siksi tässä välttämättömässä "roinan riisunnassa" tarvitaan järkeä ja erityisesti viisautta. Sellaista vaan näkee aika harvoin nykyään, tai sitten liikun ihan väärissä porukoissa ;)
Peruskysymys ja -ajatus jonka toit esiin: "Mikä veisi evankeliumin asiaa mahdollisimman tehokkaasti eteenpäin nyt ja tulevaisuudessa?", on tärkein asia joka tulee ratkaista aina uudelleen ja uudelleen, riippuen siitä missä ajassa, paikassa tai vaikkapa kaupunginosasssame olemme ja vaikutamme juuri kyseisellä hetkellä. Uskon edelleen että Kristus ei tuonut meille uskontoa vaan dynaamisen Kristus-liikkeen, jonka dynaamisuus ei välttämättä ole sen jatkuvasti muotoamuuttavassa olemuksessa, vaikka se voi olla sitäkin. Siksi mielestäni rikkautta onkin se, että voimme palvelulla Jumalaa 2000 vuotista Traditiota kunnioittaen taikka juuri perustetun seurakunnan ensimmäsiessä Jumalanpalveluksessa.
En usko että tulipaloa voi sammuttaa väärin jos pelit ja vehkeet ovat asianmukaiset.
Esitit ajatuksen jonka olen lukenut viime aikoina muualtakin: historiallisten kirkkojen jumalanpalveluskäytäntö auttaa keskittymään pääasiaan eikä kokouksen juontajaan tai yllätyksellisen ohjelman seuraamiseen. C.S. Lewis kirjoitti: "Jeesus sanoi: 'ruoki minun lampaitani', ei 'tee kokeita minun rotillani'." ja "ei-liturgisen jumalanpalveluksen seuraaja kysyy koko ajan mielessään: 'mitähän se seuraavaksi tekee'".
VastaaPoistaItse kannatan monimuotoisuutta, johon kuuluu myös tilaa liturgisemmalle kokoustamiselle, kunhan muistetaan että liturgia tarkoittaa alun perin "kansan tekemä työtä" (vs. vain pappien työ), eli pitää olla tilaa myös osallistujien aktiiviselle osallistumiselle (heidän näin halutessaan), esim. rukouspalvelutiimien toimintaa kokouksen jossain vaiheessa jne. Pitkänkin tradition pohjalle saadaan erittäin elävää ja dynaamista seurakuntaelämää jos ydin (suhde Kristukseen) on kunnossa!
Näin on. Toisaalta, rukouspalvelua esim ortodoksisessa kirkossa on oikeastaan koko Jumalanpalveluksen ajan, ja joka on yhteistä palvelua sillä lailla kun se siellä yhteisenä ymmärretään. Itse henk.koht. en niinkään kaipaa mitään erityistä rukouspalvelutiimiä, vaikka tunnustan sen tarpeellisuuden monille ihmisille.
VastaaPoistaAktiivinen osallistuminen eri kirkoissa tai seurakunnissa ymmärretään usein erilaisena ja eri muotoisena. Tämän pidän rikkautena ja selvänä mahdollisuutena.
Tuo Lewisin sitaatti on erinomainen.
Jotenkin olen huomaavinani täällä kommenteista sellaisen(kin) oletuksen, että seurakunnan kokoontuminen on "jumalanpalveluksen" tyylinen tapahtuma, jossa on paljon porukkaa penkeissä ja jota muutamat edestä johtavat? Tähän ainakin tuntuisi viittaavan keskustelu siitä, onko jumis "liturginen" vai "spontaani" tai mitä ovat näiden edut tai haitat.
VastaaPoistaItse olisin ennemminkin kiinnostunut siitä, onko tällainen massatilaisuus ylipäätään Raamatun valossa oikeutettu ja oikea oletus. Tämän kysymyksen valossa "liturginen vs. spontaani massatilaisuus" on lähinnä kosmeettinen kysymys, IMHO.
Marko, havaintosi on oikea. Edellä keskustelussa fokus on todellakin ollut ns. "isossa kokouksessa", mutta yhtä lailla seurakunnan elämän ytimeen kuuluu lähiyhteys pienemmissä kokoontumisissa, ihmisten tapaaminen ystävyyden tai diakonian merkeissä jne. Itse asiassa vierastan hieman nyt jo vakiintunutta (?) termiä "jumalanpalvelusyhteisö", koska siitä tulee juuri tällainen kapea käsitys seurakunnasta.
VastaaPoistaToisaalta tiedämme, että varhaisen seurakunnan elämä rakentui vahvasti ehtoollisen ympärille (enemmän kuin nykyisin), ja kaiketi ehtoolliselle pyrittiin osallistumaan mahdollisimman laajasti. Ja että synagoogajumalanpalveluksen malli vaikutti huomattavasti myöhemmän kristillisen jumalanpalveluksen kehittymiseen (joskaan ei varmaan niin kovasti vielä ihan ensimmäisellä vuosisadalla).
Mutta hyvä pointti, kiitos.
Viime kesän Kansanlähetyspäivillä Lahdessa pääsihteeri Timo Rämä asetti linjapuheessaan tulevaisuuden strategiaksi jumalanpalvelusyhteisöt ja niiden toiminnan kirkon sisällä. Heti tuoreeltaan eräs yli vuosikymmenen Seurakunnan kasvu ry:n toiminnassa mukana ollut srk:n istutusaktiivi, Pekka Sahimaa (mies Kristinusko Suomessa-tutkimusten takana) riensi toteamaan, että muuten hyvä idea, mutta nyt tullaan valitettavasti vain jälkijunassa 10 vuotta myöhässä.
VastaaPoistaItse olen tätä postausta lukiessani ja keskustelua seuratessani päätynyt samanlaiseen johtopäätökseen. En usko ratkaisuksi enää riittävän, että perinteisten kirkkokuntien sisäpuolella olisi vain uudenlaisia jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa pyöritellään uudessa ympäristössä (jos aina siinäkään) samaa liturgiaa.
Esille tulee mielenkiintoinen kaksijakoisuus ja ristiriita. Toisaalta sanotaan, että on älyllisesti epärehellistä pyrkiä menemään juurille ja hakemaan UT:n mukaista srk-mallia. Samaan hengenvetoon kuitenkin puhutaan, että traditio se vasta kova juttu onkin.
Mikä siis on muuttunut? Miten on pyritty ratkaisemaan perinteisten srk:ien perusongelma, ns. niskayhteys ja passiivinen ex cathedra-saarnan kuunteleminen? Maallikoiden aktivoiminen ja sitouttaminen kaikenlaisiin toisarvoisiin pikkuvastuisiin kirkonmenojen yhteydessä ei ole vain turhauttavaa, vaan sillä myös osoitetaan melkoista ihmisten aliarvioimista.
Mielestäni keisarilla ei (vieläkään) ole vaatteita. Kansanherätys on minunkin sydämelläni, mutta en usko sen satoa näillä eväillä pitkälle pelastettavan. En rehellisesti sanottuna usko seurakunnan Herralla olevan hirveästi intressejä jonkin kirkollisen instituution vanhojen rakenteiden uudistamiseen sinänsä. Itse näen ev. lut kirkon lähetyskenttänä samaan tapaan kuin Paavali käytti synagoogajärjestelmää kontaktipintana evankeliumin julistuksessaan.
Timo, olet ihan oikeassa. Olemme auttamattomasti myöhässä. Taas. Aina. Minua on usein järkyttänyt se, miten joissain piireissä otetaan uutena vastaan asiat ja ideat joita jo TEIMME täysillä 90-luvun alussa.
VastaaPoista(Tulee ihan mieleen kokemus, kun selostin eräälle toimikunnallemme periaatetta, jota noudattamalla saisimme äänemme paremmin kuuluviin. No, sehän tuli nuoren idealistin suusta ja voitiin kuitata pienellä hymistelyllä. Noin vuosi tämän jälkeen toimikunnan arvovaltainen evp. jne. puheenjohtaja esitteli ihan saman asian omana ideanaan, ja kaikki tarttuivat siihen ja huokailivat innosta: mikä loistava ajatus. Opetus: toiset heräävät hitaammin, ja siinä vaiheessa idealisti on jo turhautunut siihen kun ääliöt eivät tajua eikä mikään liikahda eteenpäin.)
Edelleen kysynykseni kuuluu, mitä ihmettä teemme niille uskovaisille, jotka eivät halua lähteä kirkoistaan, vaan toimisivat mieluiten siinä lähetyskontekstissa, kuten Paavali juutalaisten parissa (kuten ilmaisit). Kaikki eivät suostu lähtemään uusiin "uusitestamentillisiin" yhteisöihin, ja pitävät edelleen mahdollisuutena toimia kirkkonsa piirissä. Nämä uskovat ihmiset ovat hyvin tuskastuneita oman kirkkonsa tilanteeseen, mutta eivät koe oikeaksi myöskään lähteä "pehmeän valkoisen leivän pariin" (huomaa viite Nousiaisen runoon 'Elämän leipä'). Tavallaan säälittää näiden ihmisten tilanne, koska helpompi ratkaisu on vain nostaa kytkintä. Mutta ennen kaikkea arvostan heidän valintaansa pysyä oman lähetyskenttänsä keskellä.
Omaan kokemukseeni nojaten tiedän myös miltä tuntuu olla täysin marginaalissa ja erillään muusta yhteiskunnasta pienen mukavan, oikeaoppisen ja hengellisen porukan kanssa.
Eli eivät nämä ole helppoja kysymyksiä, ja turhautumimisen vaihtoehtoja pitää oikein hakea. Itse olen valinnut edelleen optimismin ja uskon, sillä Jumala voi enemmän kuin mitä osaamme edes ajatella.
Jumalanpalvelusyhteisön toivoisin muodostuvan 'uudeksi viinileiliksi', joka toisaalta kokoaa rivit, hyödyntää varsin varakkaan kirkon resursseja ja on kulttuurisesti kykenevä tavoittamaan suomalaisia evankeliumilla. Tämän vuoksi kannattaa kuitenkin nähdä vaivaa, vai mitä?
Se onko seurakunnan/kirkon kokoontuminen Jumalanpalvelustyylinen tapahtuma vai ei, sinällään on kokolailla merkityksetöntä (toisalta, miksi ei voisi olla koska siitähän on kyse).
VastaaPoistaMutta suurta merkitystä sillä ei siksikään ole, sillä ihmiset jotka kokevat em. tavan itselleen sopivaksi tavaksi palvella Jumalaa, tekee niin. Ja sitten taas ne jotka haluavat muuta, tekee muulla tavalla. Myöskään Raamattu ei määrittele Jumalanpalvelustapoja tai -muotoja kovinkaan tarkasti, joten senkin puolesta olemme onnellisia kun saamme itse valita tapamme ylistää ja palvoa Jumalaa ilman ettäsitä kukaan estää.
Apt. 2:46 mukaan uskovat kävivät joka päivä temppelissä ja kotona mursivat leipää, joten on myös lupa olettaa että ei seurakuntayhteisön perustaminen ei ollut ensisijainen asia taikka missio (odotettiinhan Herran Päivää tapahtuvaksi hyvinkin pian,Paavali jo elinaikanaan). Voidaanko sitten tästä ottaa Jumalanpalvelusmalli, onkin jo kokonaan toinen kysymys joka varmasti jakaa mielipiteitä ja tulkintoja. Ensisijaisesti kuitenkin mielipiteitä.
Myöskään en ole kovin usein nähnyt Markon mainitsemia massatilaisuuksia tällä sektorilla (paitsi ulkomailla), vaikka niin mieluusti näkisinkin, mutta ehkä ne ajat odottava tuloaan. Siihen saakka komppaan Teemun viimeisen postauksen viimeistä kappaletta: "Jumalanpalvelusyhteisön toivoisin muodostuvan 'uudeksi viinileiliksi', joka toisaalta kokoaa rivit, hyödyntää varsin varakkaan kirkon resursseja ja on kulttuurisesti kykenevä tavoittamaan suomalaisia evankeliumilla. Tämän vuoksi kannattaa kuitenkin nähdä vaivaa, vai mitä?"
Teemu kysyi aiheellisesti, "mitä ihmettä teemme niille uskovaisille, jotka eivät halua lähteä kirkoistaan, vaan toimisivat mieluiten siinä lähetyskontekstissa, kuten Paavali juutalaisten parissa"?
VastaaPoistaTämä kysymys on sekä aiheellinen että yhteinen, mutta oma vastaukseni siihen on ehkä vähän erilainen. Näen UT:ssa srk:n, jonka olemus on enemmän orgaaninen kuin organisatorinen ja jossa ei ole mitään veret seisauttavaa eroa ns. papiston ja ns. maallikoiden välillä. Jne.
Kirkon piirissä - ja viittaan tässä omaan parinkymmenen vuoden mittaiseen kokemukseeni evl. kirkon jäsenenä ja työntekijänä - on hirvittävän iso määrä erilaisia raamattu- ja rukouspiirejä yms. Näissä pienyhteisöissä usein tapahtuu käytännössä se, mitä UT kutsuu srk:ksi: elämää jaetaan, Jumalaa ylistetään ja evankeliumia julistetaan jne. - ehkä vain ehtoollisen viettoa lukuunottamatta.
Mikä estäisi kutsumasta niitä seurakunnaksi?
Itselleni relevantti kysymys on se, miten kykenisimme auttamaan uskovia kirkon piirissä näkemään tuon oman lähiyhteisönsä Kristuksen ruumiin (so. srk:n) käytännön tason ilmentymänä hänen lähiössään, asuinpaikkakunnallaan, opiskelu- tai työpaikassaan, lähiökahvilassaan jne? Olisi hienoa, jos tätä "näkemistä" seuraisi se, että tuolle kokoontumiselle alettaisiin antaa srk:llinen status, siellä alettaisiin nauttia ehtoollista ja hengellinen vanhemmuus (so. paimenuus) ottaisi paikkansa siellä. Minun mielestäni "tämän vuoksi kannattaa kuitenkin nähdä vaivaa, vai mitä?"
Olisiko tällaiseen kokoontumiseen helpompaa tuoda pystymetsästä vasta uskoon tullut tyyppi? Mielestäni joo. Varsinkin jos kyseessä on sinun pelikaverisi, työtoverisi, opiskelukaverisi tmv.
Eikä tämän tarvitsisi mitenkään sulkea pois isompia celebraatioita - vaikkapa koko kaupunginlaajan Kristuksen srk:n toimesta järjestettyjä.
Timo, samoilla jäljillä ollaan. Fokukseni on nimenomaan tämän orgaanisen seurakunnan statuksen nosto, ja sellaisesta "sattumanvaraisuudesta" hieman järjestäytyneempään suuntaan. Oletukseni on, että jos tähän saadaan mukaan enemmän johtajuutta ja päämäärätietoisuutta, synnyttää evankeliumi ja Pyhä Henki myös enemmän Jumalan tahdon mukaista elämää.
VastaaPoistaMihin oma kutsumuksesi suuntautuu? Sinulla olisi varmaan mainiot edellytykset olla suunnannäyttäjänä myös tällä alueella? (kuten tavallaan jo oletkin)
Harmittaa vain että en ehdi nyt kirjoittaa seuraavaa blogitekstiä, koska toisen työn deadline on perjantaina.
Teemu kysyi kutsumuksestani ja vastaan lyhyesti (jos osaan).
VastaaPoistaMinun kutsumukseni suuntautuu kirkon sisälle sikäli, että se on lähetyskenttäni. Haluan kirkon ulkopuolelta varustaa kavereita toimimaan sen sisäpuolella seurakunnan orgaanisten periaatteiden mukaisesti Kristuksen koko ruumiin rakentamiseksi.
Uskon kirkossa olevan edessä suuret muutokset. Seuraavat kaksi tulevaa vuosikymmentä eivät tule olemaan samanlaisia kuin kaksi mennyttä. Monet asiat tulevat muuttumaan ja kontrolli kiristymään. Raamatulle uskollisten piirien ja järjestöjen kohdalla rahat, toimitilat ym. toiminnalliset resurssit tulevat vähenemään.
Tämän tähden en usko nykyistenkaltaisten jumalanpalvelusyhteisöjen (vaikka niitä onkin hyvin erilaisia) menestymiseen tulevaisuudessa, koska ne ovat riippuvaisia kirkollisista rakenteista. Tarvitsemme siis radikaalimpia toimenpiteitä.
Haluaisin kiertää jokaisessa kirkollisessa raamattupiirissä julistamassa ilosanomaa: eläkää todeksi seurakuntaa omassa yhteydessänne! Seurakunta ei ole minulle väline tai työmuoto, vaan elämäntapa.
Myöskään minä en usko nykyaikaisten Jumalanpalvelusten menestymiseen sellaisena kuin ne nyt ovat, joskaan usko myöskään että kirkon/seurakunnan menestyksen este olisi ainoastaan taikka nimenomaan itse kirkko tai sen rakenteet. Varmaan joisakin kirkkokunnissa näin tuleekin olemaan, mutta en tuota uskalla ihan yleisesti noinsuraan kirkkoihin osoittaa.
VastaaPoistaMinusta tässä "perinteinen vs. uusitestamentallinen srk" -kysymykseen pätee hyvin Ross Rohden kommentti: It is appropriate to note the Emperor has no clothes. It is not appropriate to call everyone in the parade a bunch of perverts.
VastaaPoistaJos joku kokee halua/kutsukseen operoida perinteisissä puitteissa, niin ilman muuta se on sallittua. Samaa valtakuntaahan tässä - toivottavasti - kaikki olemme rakentamassa. Mutta vastaavasti mielestäni ei pitäisi julistaa uusitestamentallisen mallin perään pyrkimistä mahdottomaksi tai sitä tavoittelevia ihmisiä idealistisiksi hörhöiksi. Silloin on peli menetetty, kun todetaan, että Raamatun mukaan ojentautuminen ei enää ole mahdollista, vaan pitää tyytyä siihen, mitä kirkko on historiansa aikana keksinyt.
Komppaan Markoa:
VastaaPoistaNs. virallinen kirkkohistoriallinen kehitys (konstantinolaisine paradigmoineen) ei ole
a) sinänsä jatkoa Apostolien teoille, vaan enemmänkin Rooman imperiumille,
b) eikä edusta historiassa toteutunutta Jumalan tahtoa, vaan enemmänkin Hänen sallimustaan.
Mitä meidän siis pitäisi ajatella tämän kehityksen tuloksena syntyneistä rakenteista (so. historialliset denominaatiot länsimaissa)?
Mikä edustaisi uusitestamentillista vastapainoa näille instituutioille?
Marko haastaa hyvin. Valitettavasti on ns. historiallisia kirkkoja tai seurakuntia joiden diakonia tai muu laupeudentyö taikka lähetystyö on jämähtänyt paikoilleen, koska siinä tyydytään toteuttamaan vuosituhantista traditiotaan (joka ei siis ole sama kuin Traditio).
VastaaPoistaIhan en täsmälleen tiedä miten Timo sulkee ns. virallisella kirkkohistorialla sisään - idän vai lännen näkemyksen - mutta jos tarkoittaa lännen näkemystä niin olen varsin samaa mieltä.
Idän näkemys sen sijaan on vähän toinen, koska nimenomaan Rooma, sen toiminnat ja toiminnot olivat syynä skismaan. Toki filioque kiista, poliittiset ja teologiset näkemykset sekä aikaisemmat "erot" - tai pikemminkiin paussit - toisistaan asiaan vaikutti. Moleminpuolinen anateema v. 1054 oli historiallisesti vedenjakaja, josta saatiin tarkka (historian) päivämäärä kirkon ns. jakautujmiselle (huomaa "ns." merkintä :) . Todellisesti ero tapahtui vasta 1204 kun lännen kirkko hyökkäsi Egyptin sijasta Bysantin Konstantinopoliin, tuhosi kaupungin ja teurasti sen ihmiset sekä hävitti kirkkorakennukset ja aarteistot ym. Hävitys oli kokolailla täydellinen - taattua ristiretkeläistä kamaa - jolloin idän kirkko totesi että länsi haluaa todellakin ja lopullisesti eroon katolisesta kirkosta. Olihan itä ja länsi aikaisemminkin olleet erossa toisistaan. Tämän vuoksi idän kirkko ei edelleenkään katso että kirkko olisi jakaantunut, vaan että silloinen Rooman patriarkaatti erosi toiminnoillaan katolisesta kirkosta. Ja varmasti room.kat.kirkko ajattelee samoin :)
Eli kun pohtii virallista kirkkohistoriaa, on hyvä ottaa huomioon että nykyinen (suomalainen) kirkkohistoria on voittajan ja valloittajan historiaa, ainakin Suomessa, eli se on vahvasti roomalaiskatolisen vaikutuksen tulosta jo Lutherinkin taustaa ajatellen. Idän puolta tässä asiassa ei hirveästi olla laajemmin pohdittu, koska sitä pidetään edelleenkin "ryssän" keksintönä ja jonka "itäisyyden" veikataan syntyneen Venäjältä. Nopeasti loppuu suomalaisten yleistieto idän kirkosta.
Idän kirkko tekee modernia(kin) lähetystyötä ja laajaa laupeudentyötä, joka yllättää monasti, sillä niistä ei huudella ettei ylpistytä, vaan oikea käsi tekee ne asiat useasti "salassa" vasemmalta. Tässä mielessä oma kokemukseni idän kirkosta - joka on eittämättä historiallinen kirkko - edustaa yleisesti ottaen kyllä Jumalan tahtoa enemmänkuin Hänen sallimustaan. Samalla tavalla kuin mikä tahansa vapaansuunnan kirkko tai joku ns. modernimpi kirkko tai vastaava yhdyskunta.
Kiinnostava ja ajatuksia herättävä keskustelu, kiitos siitä! Joitakin ajatuksia heräsi. Olen pohtinut sitä, miksi seurakunnan järjestäytymiseen ei ole asetettu Raamatussa mallia. Luulen itse, että syy on juuri se todellisuus mihin Teemu viittasi kuvaillessaan srk:taa orgaaniseksi. Ymmärtääkseni sosiologiasta tulevat käsitteet "avoin" ja "suljettu" "set" (en oikein tiedä miten tuon englannin kääntäisi suomeksi), ja srk on ensisijaisesti "avoin". Siis, kysymys on liikutaanko lähemmäksi Jeesusta vaiko poispäin hänestä! Srk:n rakenteet ovat toissijainen asia joiden tarkoitus on mahdollistaa parhaiten kussakin kulttuuri- ja aikayhteydessään varsinaisen päämäärän toteutumisen - lähemmäksi Jeesusta.
VastaaPoistaYmmärtääkseni alkuseurakunnat vaihtelivat rakenteiltaan sen mukaan, missä oltiin. Juutalaistaustaiset srk:t järjestäytyivät synagoogien mukaan, kreikkalaisissa kaupungeissa sikäläisen tavan mukaan jne. Tästä johtuu mm UT:n käyttämät eri nimikkeet srk käytännöissä.
Mielestäni tärkeä kysymys luterilaisille on, onko mahdollista päästä lähemmäksi Jeesusta Suomen ev-lut kirkon suomissa puitteissa. Tässä korostuu mielestäni paikallis-srk merkitys. Jos siellä on tilaa toimia niin mikä ettei. Itse näen (sinänsä ulkopuolisena) vielä mahdollisuuden toimia mielekkäästi luterilaisen kirkkokunnan sisällä. Englannin anglikaankirkko oli pahemmassa jamasssa 60-70 luvulla, ja sen kehitys saatiin muutettua vaikkakin siellä taistelu edelleen jatkuu. Mutta Raamatun arvovallan tunnustavien pappien määrä on lisääntynyt merkittävästi. Ja taistelu jatkuu Jeesuksen paluuseen asti.
Itse luin 4 vuotta teologiaa Åbo Akademi:ssa 80-luvun lopulla. Eri kokemukset ja teologinen pohdinta osoitti minulle, että se ei ollut minun paikkani. Joten tein siitä omat johtopäätökseni. Mutta minulla on etuoikeus laskea ystävieni joukkoon monia luterilaisia pappeja ja aktiivimaallikoita :-)
Omat kokemukseni luterilaisuudesta ja sen piirissä olevista uskovista ovat varmaan aika samansuuntaiset kuin Caillakin.
VastaaPoistaMutta kun puhutaan niin paljon rakenteista ja niiden toimivuudesta tai (toimimattomuudesta), niin lienee sytä muistuttaa mieliimme eräs uusitestamentillinen periaate: sisäinen & hengellinen tulee aina ensin, sitten vasta tulee ulkoinen & rakenteellinen.
Eli meidän tulee ensin elää seurakuntaa, ennen kuin mitään ulkoisia rakenteita aletaan vääntää kasaan.
Monissa srk:n istutusprojekteissa, joita olen seurannut viimeksi kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana ovat alkaneet omien tilojen vuokraamisella ja oman nimikyltin raapustamisella. Sisällisesti ei olla oltu lähelläkään sitä hengellistä todellisuutta, jota UT nimittää srk:ksi.
Srk:a ei voi aloittaa esim. valitsemalla vanhimmat tai perustamalla työmuotoja. "Jumalisuuden ulkokuori" ei saa olla pitemmällä kuin aito sisäinen hengellisyys. Mieluummin vaikka enemmän toisin päin, jotta ulkokuori ei jäisi kuplaksi.
Tästä joku voi tietty vetää sen johtopäätöksen, että ok, kunhan tämä sisäinen puoli vain on kunnossa, niin sitten ulkoiset rakenteet voivat olla millaisia hyvänsä. Tällä sitten kätevästi voitaisiin vanhurskauttaa olemassaolevat kirkolliset rakenteet, jotka passivoivat, alistavat ja jopa orjuuttavat ihmisiä.
Mitäpä jos sisäinen & hengellinen määräisikin myös ulkoisen & rakenteellisen?
Tervetuloa mukaan keskusteluun, Cai!
VastaaPoistaEn malta olla tässä esittämättä sellaista poliittisesti epäkorrektia teesiä, että uusitestamentallisen kristillisyyden moninaisuutta on kohtuuttomasti liioiteltu, ainakin akateemisessa kirjallisuudessa. (Tälle on omat syynsä ja pakettiin kuuluu kaikenlaisia mielenkiintoisia teorioita Ut:n kaanonin kehityksestä, karisman institutionalisoitumisesta, yms.)
Samoin olen hieman skeptinen sen suhteen, etteikö Ut:sta löytyisi riittävästi sellaisia periaatteita, jotka näyttävät päteneen varhaisissa seurakunnissa mutta jotka on suurin piirtein unohdettu monissa osissa nykykristillisyyttä. En myöskään allekirjoita sitä usein esitettyä hypoteesia, jonka mukaan Raamatun kertovasta aineksesta tai ad hoc-tyyppisistä kirjeistä ei voi vetää mitään normatiivisia tai edes suuntaa antavia johtopäätöksiä. Useimmiten nämä ovat minusta vain tekosyitä sille, että nykypäivän toiminta on "kehittynyt" aika kauas alkuperäisestä kristillisyydestä. "Asiaan ei ole annettu Raamatussa selvää mallia" on heitto, jolla voidaan asettaa - ja on varmaan asetettukin - oikeastaan mitä tahansa kristillisyydessä kyseenalaiseksi.
Samalla toki allekirjoitan tarpeen päästä lähemmäksi Jeesusta. Mutta tästä tarpeesta ei minusta seuraa se, että kaikki keinot sen toteuttamiseksi ovat yhtä hyviä.
Olen Markon kanssa samaa meiltä siitä, että monissa yhteyksissä on väärällä tavalla korostettu moninaisuutta. Mutta fakta on että mitään yksiselitteistä yhtä mallia srknnan rakenteelle ei löydy UTsta! Mutta en millään tavalla tarkoita sitä, etteikö pitäisi pyrkiä UTn mukaiseen kristinuskoon. Ehdottomasti pitää, mutta srk ei koostu ensisijaisesti rakenteistaan! Yhdyn täysin Timon ehdotukseen: sisäinen & hengellinen" rules! Ja yhtä lailla yhdyn Markon toteamukseen siitä, että keinojen täytyy olla Raamatullisia, UTn mukaisia. Päämäärä ei todellakaan oikeuta keinoa!
VastaaPoistaKunnioittaen haluaisin vielä todeta, että yhtä "fakta" on se, että esim. kolminaisuudelle ei myöskään löydy mitään "yksiselitteistä yhtä mallia" - ja siksi siitä(kin) on jo väännetty peistä melkein 2000 vuotta. Ehkä lieneekin parempi kysyä, löytyykö näihin asioihin riittävää mallia, jonka perusteella voidaan tehdä tiettyjä johtopäätöksiä.
VastaaPoistaMutta alkuperäiseen aiheeseen palataksemme: "jumalanpalvelusyhteisöt" ovat varmasti monissa tilanteissa askel oikeaan suuntaan. Sen sijaan se, pääseekö sitä reittiä pitkin perille asti, jää vielä nähtäväksi. Mutta yritetään nyt kuitenkin rohkaista toisiamme oikeaan suuntaan, ja kiitos Teemullekin mielenkiintoisen blogin aloituksesta ja ajatusten jakamisesta!
Tervehdys!
VastaaPoistaMuutama kommentti edellä käydyn mielenkiintoisen ja avartavan keskustelun pohjalta.
Seurakunnan kasvu ry:n puitteissa pyrittiin erityisesti 1990-luvulla aktivoimaan olemassa olevia seurakuntia istuttamaan uusia seurakuntia. 1994 vuoden Seurakunnan kasvun konferenssin jälkeen syntyikin jonkinlainen istutusbuumi.
Syntyi uusia perinteisiä seurakuntia (nämä valitettavan usein monistamalla äitiseurakunnan rakennetta esimerkiksi suuren kaupungin kupeen maaseutupaikkakunnalle), syntyi uusia riippumattomia seurakuntia (valitettavan usein riidan tai perinpohjaisen tyytymättömyyden seurauksena) ja pikkuhiljaa alkoi syntyä myös kotiseurakuntia (varsin monesti itse asiassa kotikokouksia, jotka olivat pienimuotoisia jumalanpalveluksia isojen oikeiden kirkkojen mukaisesti ja kovin usein vielä hengellisten hörhöjen vetäminä).
Huvittavaa on, että helluntailiike (helluntaikirkko, helluntaiherätys - mikä se nyt onkaan!?!) linjasi tämän vuoden talvipäivillään tavoitteeksi vuoteen 2020 istuttaa jokaiselle suomalaiselle seurakunnan - siis helluntaiseurakunnan. Miksi vasta nyt? Vielä 1990-luvun lopulla puhuttiin seurakuntien synnyttämisestä ns. pimeille paikkakunnille (vaikkapa Tuupovaara), joissa ei vielä ollut helluntaivaloa, mutta ei esimerkiksi suurkaupunkien lähiöihin (esimerkiksi Raksila Oulussa). Yleensä on riittänyt yksi helluntaiseurakunta per kaupunki (paitsi riitojen kautta revenneet ja sovittamattomat tapaukset) muutamaa poikkeusta (Helsingin seutu, Turku, Jyväskylä) lukuunottamatta.
Itse ajattelen tällä hetkellä, että uusien seurakuntien istuttaminen oli sen valon mukaista toimintaa, joka silloin 1990-luvulla oli. Vanha DNA on kuitenkin säilynyt suuressa osassa näitä uusia seurakuntia eivätkä ne ole ratkaisevasti onnistuneet parantamaan lähetyskäskyn toteuttamista. Itse asiassa valitettavan moni on hiipunut pikku hiljaa unholan hiljaisuuteen.
Uusien seurakuntien istuttaminen on saattanut jopa viivästyttää paluuta alkuperäiseen (mm. kodeissa kokoontuvaan) kaupunkiseurakuntaan. Ne ovat useimmiten joko perinteisiin tunnustuskuntiin tiukasti sidoksissa tai ovat luoneet muuten meidän seurakunta -keskeisen identiteetin ja näin pitkittävät epäraamatullista "kuka kenenkin puolella" - lahkoutumista.
Tässä mielessä minua arveluttaa luterilaisten jumalanpalvelusyhteisöjen istuttaminen. Jos identiteetti on vahvasti luterilainen, käy helposti kuin Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöille tai helluntailiikkeen perinteisille Ristin Kansa - seurakunnille. Puhdistetaan vain se, mitä pidetään paatumuksen ja luopumuksen merkkeinä - esimerkiksi naispappeus ja Helluntaikirkko nimitys. Muuten rakenteisiin ja identiteettiin ei puututa. Pappeusjärjestys, seurakuntakäsitys jne säilyvät ennallaan. Vain muotoja puhdistetaan ja piispoja vaihdetaan - vähän niin kuin Keskustapuolueen johdossa viime kesänä.
Voihan se olla, että askeleita on otettava vähän kerrassaan ja varovasti. Kovin ripeisiin suunnan muutoksiin perusluterilaiset eivät ole kypsiä - eivät kyllä ihmiset yleensäkään...
Tunnen monta luterilaista, jotka ovat vannoneet lähtevänsä kirkosta, jos homoja aletaan siunata. Nyt kun se on todellisuutta, ei ole merkkiäkään uloslähdöstä. Pelkkä päivittely vain jatkuu…
Mutta pitkitetäänkö luterilaisten tai minkä tahansa laisten jumalanpalvelusyhteisöjen synnyttämisellä turhaan paluuta (tai eteen päin menoa)alkuperäiseen kristilliseen seurakuntaan esimerkiksi Antiokian mallin mukaan.
Itse haluaisin nähdä jo nyt tunnustuskuntasidonnaisuuksista vapaan seurakunnan nousun. Ei vain johonkin nimeen vannovien jumalanpalvelusyhteisöjen putkahtelun tai uusien juhannusseurakuntien synnyn, vaan paluun kaupunkikohtaiseen seurakuntaan ja kaupungin vanhimpiin. Toivoisin eläväni keskellä kristittyjen elämän jakamista arjessa - ei vain sunnuntaipäivänä kirkossa tai olohuoneessa. Unelmani on evankeliumin uskottava läpimurtautuminen jokapäiväisessä elämässä ja radikaali isäpoika-suhteisiin perustuva opetuslapseuttaminen.
Jatketaan keskusteluaj ja etsitään yhdessä TIETÄ.
Erinomainen kirjoitus Pekka S:lta!
VastaaPoistaEn kuitenkaan usko että koskaan voi olla tunnustuskuntasidonnaisuuksista vapaata seurakuntaa - siis glopaalisti - koska katolinen ja ortodoksinen kirkko ei tätä näkemystä jaa.
Katolisen (siis ort. ja room.kat. kirkot) käsityksen mukaan muut kirkot/seurakunnat ovat syntyneet juuri mainitsemasi riitojen yms. erimielisyyksien vuoksi, ja sitten eronneet katolisesta eli yleisestä kirkosta. Sama ropleemi toki on ort. ja room.kat. kirkkojen kesken, koska molemmat sanovat olevansa SE katolinen kirkko, ja toinen on sitten enemmän tai vähemmän... jotakin muuta kuin katolinen.
Vaikea siis uskoa tunnustuskuntasidonnaisuuksista vapaaseen seurakuntaan. Paitsi jos kaikki "palaa takaisin" katoliseen yhteyteen, jota en myöskään usko.
Uusien seurakuntien istuttaminen joko onnistuu tai ei. Onko enemmän uusia kuihtuneita tai muihin seurakuntiin fuusioituneita/palanneita kuin itsenäisesti jatkaneita ja toimivia seurakuntia, en tiedä? Mutta näin mutu-tiedolla ajatellen näyttää huonolta.
Seurakunnan istuttaminen on kuin ns. uskoontulo, joka on tärkeä momentum erityisesti herätyskristillisessä kontekstissa. Omasta mielestäni se koska "tuli uskoon" ei sinällään ole hirveän merkityskellistä (en siis sano että ei ole lainkaan merkityksellistä), vaan se miten pysymme uskossa, koska uskoon täytyy tulla tavallaan vähän niin kuin joka päivä - ei vain kerran elämässä. Peräänkuuluttaisin huolenpitoa ja "jälkihoitoa". Ei se bisnekään wörki ilman after sale toimintaa, sen tiedän itse varsin hyvin henk.koht. tasollakin ;)
Samaa voisi ajatella istutetuista seurakunnista. Ehkä? Ja jos joku on loistava bisneksessä niin miksi täytyy olla väkisin huono hengellisissä asioiden hoidoissa tai Valtakunnan rakentamisessa? Ihan hirvittää se ajatus että vieläkin - erityisesti vapaissa suunnissa - blokataan ihmisiä ulos seurakuntien hallinnoista siksi koska heillä on niin "bisneskeskeinen" ajattelutapa, vaikka kyse on juurikin talenttien hoidoista.
No, tässä nyt paljon off topicia, mutta tajunnan virtaa on näin kovana pakkaspäivänä vaikea estää ;)
En usko Pekan tarkoittaneen niinkään mitään organisatorista yhteyttä eri instituutioiden kesken. Kyse on ennen kaikkea tavallisten kristittyjen yhteydestä yli tunnustuskuntarajojen paikallisella tasolla.
VastaaPoistaJa sepä juuri tästä tekeekin niin kuuman perunan.
Näin sen itsekin ymmärsinkin, vaan toin pointtini aika huonosti esille.
VastaaPoistaOlennaistahan yhteydessä ja sen aidossa toteutumisessa on yhteys Kristukseen joka tapahtuu eukaristiassa. Katolisilla ei ole eukaristista yhteyttä millään muulla tavalla kuin ortodoksella ortodokseihin ja room.katolisilla room.katolisiin.
Jätän nyt tästä katolisuudesta pois paljon ryhmiä joilla on sitten oma kantansa, huomattavasti jyrkempi tai vanhoillisempi tai käyttävät jotakin muuta riitusta kuin oman jurisdiktion. Mutta lukumääräisesti he kuitenkin sisältyvät jompaan kumpaan edellä esitettyyn.
Nyt jos ortodoksit ja room.katoliset muodostaa kristinuskon ehdottoman enemmistön, ei todellista yhteyttä voi löytyä globaalisti.
Käsitykset (kirkko-)organisaatioista, (kirkko-)instituutioista tai ylimalkaan kirkosta tai sen asemasta yhteiskunnasta eroaa niin voimakkaasti protestanttisissa ja katolisissa käsityksissä, että ei puhuta lainkaan samoista asioista vaikka käytetään samoja nimiä. Seuraus on se ettätörmätään seinään. Tämä luo ongelmallisen tilanteen - joka käytännössä on ylitsepääsemätön este - keskustelulle jos sen tavote on tunnustuskuntasidonnaisuuksista vapaa seurakunta tai kirkko.
Seuraava "luonnollisesti" seuraava ongelma tästä on ekumenia, josta muotoutuu ekumeniikkaa kun koetetaan asioita fiksailla, joka on sitten taas ihan myrkkyä ja ihankaikille.
Mielestäni meillä täytyy olla koko ajan kaksi näköpiiriä: se, mitä teemme nyt ja huomenna, ja sitten unelma johon on pidempi matka.
VastaaPoistaKuten Kari L osoitti, emme saa enää ikinä (inhimillisin keinoin) kaikkia kristittyjä yhteen organisatorisesti, ja henkilötason yhteyskin voi jäädä (valitettavasti) unelmaksi. Kenties oikein vanhanaikainen vaino ja Antikristuksen ilmestyminen muuttaa tilanteen - siis joku ihan radikaali muutos palauttaa meidät takaisin lähtöruutuun. Valtaosa ihmisistä ei luovu vapaaehtoisesti mukavista karsinoistaan ja työsuhde-eduistaan.
Moni jäi 1990-luvun alussa unelmoimaan. Toiset tekivät jotain ja istuttivat seurakuntia. Jotkut projektit onnistuivat, toiset eivät. Paljon tapahtui sellaista, millä on iankaikkista merkitystä, niissäkin projekteissa joista ei tullut "maanpäällistä" menestystarinaa.
Keskustelu osoittaa jännästi unelman ja realiteettien jatkuvan jännitteen. "Joka uskoo, ei pakene."
Itse tunnustan, että kirkkokunnallisten realiteettien, ihmisten hitauden, jähmeyden ja typeryyden seurauksena heitin melkein hanskat tiskiin jossain vaiheessa. Mutta Jumala on uskollinen ja pitkämielinen, ja antaa uuden alun.
PS. Katsokaa myös seuraava kirjoitus, jos ette vielä huomanneet.
>>> Kenties oikein vanhanaikainen vaino ja Antikristuksen ilmestyminen muuttaa tilanteen - siis joku ihan radikaali muutos palauttaa meidät takaisin lähtöruutuun. <<<
VastaaPoistaUskon että tässä ollaan ytimessä. Olen kai niin peruspessimistinen että muuta mahdollisuutta en näe paluulle lähtöruutuun kuin juuri tuon laatuiset radikaalit muutokset. Valitettavasti.
Mutta saatan olla väärässäkin, ja usein olenkin :)
>>> Kenties oikein vanhanaikainen vaino ja Antikristuksen ilmestyminen muuttaa tilanteen - siis joku ihan radikaali muutos palauttaa meidät takaisin lähtöruutuun. <<<
VastaaPoistaYmmärrän kyllä Jumalan käyttävän ulkonaisia olosuhteita kasvattaakseen meitä ja jopa sallivan tilanteen kärjistymisen omiensa herättelemiseksi. Näinhän on ilmeisesti käymässä omassakin maassamme ja näin kävi muinaisen Israelin & Juudan kohdalla.
Emmekö kuitenkin voisi (edes lähtökohtaisesti) uskoa Jumalan kykenevän tekemään jotain omiensa keskuudessa Henkensä kautta ihan itse, jopa ilman sielunvihollisen vaikutusta?
Muuten olen sitä mieltä, kuten Teemukin, että siirretään keskustelu tuon seuraavan postauksen kommenttiosioon.
Joo.
VastaaPoistaEn tarkoittanut kristittyjen organisatorista yhteyttä. Kirkkokunnat säilynevät hamaan parusiaan - ja jatkavat toimintaansa sen jälkeenkin! Jos yksittäinen kirkkokunta jähmeine rakenteineen on kuin täi tervassa tai kärpänen kakassa, niin mitä siitä tulee, jos näitä ötököitä ekumeenisessa luoksessa pakkonaitetaan. Pahanmakuista soppaa - phyi sentään.
Minusta loppuseurakunnan on elettävä uskonnollisten organisaatioiden keskellä niinkuin alkuseurakunta eli juutalaisuuden keskellä.
Teemun kommentti "Mielestäni meillä täytyy olla koko ajan kaksi näköpiiriä: se, mitä teemme nyt ja huomenna, ja sitten unelma johon on pidempi matka" on terävä. Itse olen pyrkinyt elämään tulevaisuuden seurakuntaunelmaani todeksi pienimuotoisesti noin kymmenen vuoden ajan. Tosin on tunnustettava, että unelma muuttuu ja muuntuu jonkin verrran koko ajan.
Kokoonnumme Lahden alueella muutamassa kodissa. Emme puhu omasta seurakunnasta, vaan olemme osa lahtelaista seurakuntaa. Ilmoitamme kokoontumisemme muodossa "Seurakuntaa koolla...". Kuluneen syksyn aikana olemme luopuneet viikottaisesta säännöllisestä kokoontumisesta, koska monille kotikokoontumisesta tuli jumalanpalveluksen korvike. Olemme kannustaneet ihmisiä kokoontumaan pienimuotoisesti teologipiireihin, naisten rukousjuttuihin, "vastakääntyneiden" (sanahirviö, jota herätyskristilliset käyttävät) hoivaamiseen, oman kaupunkimme puolesta rukoilemiseen ja ylipåäänsä elämään yhdessä. Askeleet ovat pieniä, mutta suunta on kohti tunnustuskuntavapaata yhteyttä. Ei tarvitse erota jostakin, liittyäkseen johonkin. Lampaita on vain yhdellä paimenella.
Olemme useimpien perinteisten tunnustuskuntien tappolistalla. Jotkut paimenet varoittavat meistä ja kehottavat tekemään valinnan oman seurakuntayhteisönsä ja meidän "villien" välillä. Joidenkuiden perinteisten seurakuntien johtomiesten kanssa on syntynyt jopa rukousyhteuyttä. Emme taida sittenkään olla seurakunnan hajottajia!!!
Seurakuntien ja jumalanpalvelusyhteisöjen istuttamiseen liittyvä huoleni on se, että viivytetäänkö niin tekemällä raamatullisen seurakunnan esiintuloa. On nimittäin epäraamatullista istuttaa tunnustuskuntapohjaisia (Keefaksen, Apolloksen ja Kristuksen) seurakuntia. Itseasiassa koen jonkinasteista syyllisyyttä menneisyydestäni Seurakunnan kasvu ry:n istuttamisideologiassa.
Vielä loppukevennys: Ystäväni kuului Jumalan seurakuntaan (The Church of God of Prophesy). Hän esitteli itsensä tervehtimistilanteessa vapaakirkolliselle sisarelleen ja kertoi taustayhteisönsä nimen. Vapissisar kyseli silmät ymmyrkäisinä: "Emmekö me muut kuulu Jumalan seurakuntaan?" Tähän ystäväni ykskantaan: "Emmekö me muut olekaan vapaita?"
Niinpä niin. Matka on pitkä. Mutta jos ei koskaan aloita taivalta, niin ei sitä periklle unelmaankaan pääse.