Kristinuskon evankelikaalinen tulevaisuus

Brittiäinen teologian professori Alister McGrath (Oxford, Wycliffe Hall) arvioi v. 1995 kirjassaan Evangelicalism and future of Christianity evankelikaalisen (suom. lähinnä 'herätyskristillinen') kristinuskon olevan tulevaisuuden valtavirta maailmanlaajassa kristikunnassa.

Evankelikaalisuus on vetovoimaista, koska se on relevanttia. Kansainvälisenä ilmiönä evankelikaalisuus kasvaa voimakkaasti. Evankelikaaliset ovat kaiken lisäksi perusopeiltaan ja näkemyksiltään huomattavan yksimielinen joukko, ja heitä löytyy kaikista kirkkokunnista, roomalaiskatolista kirkkoa myöten.

McGrath kuvaa, kuinka länsimaissa teologisten oppilaitosten opetusvirat ja kirkkokuntien hallinto on miehitetty teologeilla, jotka ovat saaneet koulutuksensa 60- ja 70-luvulla. Tällöin ns. 'moderni teologia' (tai "liberaaliteologia"; varsin väljä ja epätarkka käsite) oli jo valloittanut yliopistot. Siihen aikaan kuviteltiin, että "nykyaika" on tullut jäädäkseen, ja kristinuskon sisältöä piti täten uudistaa "rationaalisen" ihmisen ajatusmaailmaan sopivaksi. Kristinuskon perususkomukset luomisesta, neitseestäsyntymisestä, ylösnousemusesta ja ihmeistä hylättiin järjenvastaisina, ja kirkon usko erotettiin historiallisista tapahtumista.

Miksi moderni teologia on sitten tuomittu epäonnistumaan ja katoamaan? McGrath luettelee joukon syitä. Tärkein syy on se, että se ei ole vetovoimaista. Se ei tarjoa vastauksia tai apua rankkoihin elämän kysymyksiin: ei toivoa sairauksissa, apua kasvatusongelmissa tai vastauksia horjuvan sukupuoli-identiteetin kanssa kamppailevalle. Ei voimaa addiktiosta vapautumiseen, ei ylösnousemuksen valoa ulosoton, pimeyden ja kuoleman keskelle. Se ei tuota uutta musiikkia tai kuvataidetta. Moderni teologia ei kerta kaikkiaan ole elinvoimaista, eikä se synnytä uutta elämää. Se ei synnytä elämää henkilötasolla eikä kansanliikkeenä. Se on elitististä, ja se pysyy voimassa niin kauan kun siitä elantonsa saavaa eliittiä ylläpidetään yhteisestä kassasta.

Koska moderni teologia on osoittautunut kyvyttömäksi tuottamaan uutta elämää, se pysyy vallassa ja voimassa kunnes menneiden sukupolvien taloudellinen perintö on käytetty, eikä tulevilta sukupolvilta voida enää kohtuudella lainata enempää kuihtuvien rakenteiden pönkittämiseksi.

Kun kristinuskoa tarkastellaan globaalisti, osoittautuu moderni teologia ja sen kannattajakunta varsin marginaaliseksi joukoksi. Kyseessä on länsimaisten vanhempien valtakirkkojen hallintojoukkio, jotka elävät omassa todellisuudessaan kaukana ihmisten arjesta. Kristinuskon painopiste on muutenkin siirtynyt uusiin maanosiin, Etelä-Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan, joissa uudet ja kasvavat kirkot ovat evenkelikaalisia. Kristinuskon vanhoilla valta-alueilla liberaalit kirkot kuihtuvat, mutta evankelikaaliset kasvavat.

Myös postmoderni ihminen länsimaissa on kiinnostunut hengellisyydestä. Usko Luoja-Jumalaan, historialliseen Jeesukseen Kristukseen ja eläväksi tekevään Pyhään Henkeen on varsin relevantti vaihtoehto "uskon markkinoilla". Parhaimmillaan evankelikaalinen todistus yhdistyy dynaamisessa jumalanpalveluksessa ja pienryhmissä dialogiseen opetukseen, jota tukee muun yhteisön vakuuttuneisuus Jumalan läsnäolon todellisuudesta.

McGrath päättelee, että moderni teologia lieveilmiöineen on ohimenevä jakso kristinuskon historiassa. Klassisesta uskonkäsityksestä kiinni pitävä evankelikaalinen kristikunta pitää itseään perustellusti apostolisen uskon perillisenä ja jatkajana.

Tarkkailemme tilannetta.