Seurakuntien istuttamisesta yhteisöjen rakentamiseen

Edellisessä tekstissä käsittelin ideaa jumalanpalvelusyhteisöistä ja yritin osoittaa, että yhteisöjen perustaminen kirkkokuntien sisälle on teologisesti perusteltua ja kirkon lähetystehtävän kannalta hyödyllistä. Tekstin julkaisemisen jälkeen käyty keskustelu (kommentit) syvensivät asiaa ja avarsivat näkökulmia. Kiitos keskustelijoille!

Opetustyössäni olen havinnut sellaisen ilmiön, että kun kuvataan ensin asian teoreettiset perusteet kaikista olennaisista näkökulmista, nääntyvät innokkaimmat opiskelijat ennen kuin päästään käytäntöön. Mietiskelin, että josko tässä blogikirjoittelussa voisi mitenkään aloittaa ensin käytännöstä. Mutta aika pian havaitsin, että on mahdotonta käsitellä käytäntöä ennen kuin on selvitetty perusteet miksi jotain pitäisi tehdä, mikä on tavoitteena jne. Joten jatketaan siis vielä teorian parissa. (Valveutumattomalle lukijalle tiedoksi, että olen ollut aktiivisesti eli käytännössä mukana n. kahdeksassa seurakunnan istutus- tai yhteisöprojektissa, mutta silti arvostan teoriaa, sillä sen pohjalta voidaan tehdä erilaisia käytännön ratkaisuja erilaisissa tilanteissa.)

Alkuun termeistä

Ensin termi "jumalanpalvelusyhteisö". Muutamat kompastuvat jatkuvasti (siis muutenkin kuin tämän blogin kommenteissa) termiin "jumalanpalvelusyhteisö". Asia vaikuttaa jotenkin korkeakirkolliselta ja liturgiselta. Koska olemme asenteiltamme sekä korkea-, leveä-, matala- että vapaakirkollisia (ts. moninaisuus on rikkautta), käytämme jatkossa ytimekkäämpää termiä "yhteisö", mutta määrittelen sen edelleen koostuvaksi kolmesta peruselementistä: "iso kokous" (jumalanpalvelus tms. kokous), "lähiyhteys" (pienryhmät tms. yhteys) ja "johtajuus" (johtotiimi, hallitus tms.). Näistä lisää vaikkapa Howard A. Snyderin artikkelista.

Jumalanpalveluksen näkeminen seurakuntayhteisön keskeisenä ominaisuutena (tai toimintona) on toki varsin perusteltua, olihan jo Vanhan Testamentin "seurakunta" hopeatorven soitolla koolle kutsuttu kansa. Uuden liiton seurakunta kokoontui ennen kaikkea viettämään ehtoollista, ylistämään ja rukoilemaan yhdessä (eikä siis koko ajan juoksennellut yksissä mehin esim. autiomaassa evankelioimassa hoviherroja). Mutta puhutaan siis jatkossa "yhteisöstä", joka englanniksi on mukavasti "fellowship". (Suomalaisittain termistä "yhteisö" mieleen tulee ensin joku lahkolaisuuteen viittaava ilmiö - lähtökohtaisesti pidänkin ajatuksesta yhteisöstä jonkun laajemman rakenteen sisällä, koska se ehkäisee  lahkoontumista yhden johtajan ympärille... ihmisillä on aivan uskomaton kyky ja tarve lahkoontua!)

Seuraavaksi termi "seurakunnan istuttaminen". Evankelikaalinen kristikunta on harjoittanut seurakunnan istuttamista (church planting) jo pitkään, ja taitaapa tämän nimenomaisen käsitteen historia teknisenä terminä lähennelllä jo sataa vuotta (...täytyypä tutkia!). Ensin seurakuntia "istutettiin" lähetyskentillä, myöhemmin havaittiin samojen periaatteiden toimivan myös länsimaissa. (Aiemmin länsimaissa kaiketi "laajennettiin", "tehtiin maakuntatyötä", "rakennettiin kirkkoja" tai "perustettin rukoushuoneita" jne.) Asia on siis vanha, mutta käsitteistö ja siihen liittyvä teoria on tuoreempaa.

Raamatullisesti termi "seurakunnan istutus" pohjautuu ennen kaikkea 1.Kor.2 -tekstiin, jossa Paavali sanoo olevansa istuttaja, Apollos kastelija jne. Seurakunta on Paavalille "Jumalan viljelysmaa". Vanhatestamentillisena taustana on vertauskuva Israelista Jumalan viiniköynnöksenä tai -tarhana. Ja kenties myös Jeesuksen runsaat maanviljelysaiheiset vertaukset - "kylvetään" Sanaa jne. - ovat vaikuttaneet juuri tämän termin vakiintumiseen.

Seurakunnan istuttaminen ajatuksena on mukavasti kontrastissa rakentamisen kanssa, koska istuttaminen viittaa organismiin ja kasvuun. Samaan hengenvetoon (1.Kor.2:ssa) Paavali kirjoittaa myös seurakunnan rakentamisesta ja seurakunnasta elävänä rakennuksena - sehän koostuu "elävistä kivistä" jotka "kasvavat pyhäksi temppeliksi Herrassa". Yhteenvetona voisi sanoa sen, että evankelikaalinen kirkko ei tyypillisesti ajattele laajentumistaan kirkkorakennusten ja rekistereiden perustamisena, vaan uskovien yhteisöjen "istuttamisena" - "siemen" on Jumalan sana, evankeliumi.

Blogin lukija on kenties huomannut jossain määrin johdonmukaisesti käytetyn muun käsitteistön: "seurakunta" viittaa teksteissäni jonkun kirkkokunnan (tai independent) paikalliseen seurakuntaan, "kirkko" tarkoittaa taas universaalia ja suurelta osin näkymätöntä kokonaiskirkkoa, johon kuuluvat kaikkien aikojen kaikki pyhät. Termit kuten "luterilainen kirkko", "vapaakirkko" jne. viittaavat suomalaisiin kirkkokuntiin. Luterilaisesta kirkosta käytän joskus termiä "kansankirkko". "Evankelikaalisella kristikunnalla" tarkoitan ns. herätyskristittyjä sekä historiallisten kirkkojen sisällä että uudemmissa kirkoissa ja seurakuntaliikkeissä. Evankelikaalisuutta käsittelen laajemmin myöhemmin.

Se termeistä, sitten asiaan.
 
Seurakunnan istuttamisesta yhteisöjen rakentamiseen

Viime vuosiin asti ajateltiin, että seurakuntien istuttaminen historiallisten kirkkojen yhteydessä ei ollut mahdollista, koska koko maa oli jo jaettu parokiaalisiksi seurakunniksi. Seurakunnan istutusta voitiin siis tehdä korkeintaan lähetyskentällä.

Jos kuitenkin kaivamme käyttöön ajatukset seurakunnan istuttamisesta ja sovellamme niitä uusien yhteisöjen rakentamiseen paikallisten seurakuntien sisällä, käytössämme on välittömästi lähes ääretön määrä tietämystä ja kokemusta aiheesta, joka on täällä uutta, esim.
- yhteisöjen rakentamisen "teologiaa ja missiologiaa" eli raamatullisia periaatteita
- erilaisia tapoja toteuttaa "lähettäminen" eli käynnistää yhteisöprojekteja
- erilaisia projektimalleja projektien toteutukseen ja ohjaukseen

Huomautan kuitenkin, että tähän mennessä älykkäät, innokaat ja Hengessä palavat vieraat ulkomailta eivät ole kyenneet osoittamaan kovin konkreettisia toimintamalleja yhteisöjen perustamiseksi, vaan ovat tyytyneet "rohkaisemaan ja innostamaan" - ja sitäkin on kiistämättä tarvittu. Meidän suomalaisten on kuitenkin kehitettävä omat ratkaisumme - toisaalta evankelikaalisen kristikunnan kokemusten pohjalta, toisaalta ihan uutta tekemällä. Rohkeutta ja pioneerihenkeä tarvitaan, mutta innon lisäksi myös taito on hyväksi. Muiden virheistä voi oppia, ja itse voi tehdä ihan omia ja uusia virheitä!

Kokeiltuja asetelmia uuden seurakuntaelämän kehittämiseksi

Tony Blair Lontoon Holy Trinity Brompton -seurakunnan vieraana

Englannin kirkon uudistus synnytti runsaasti painetta löytää uusia tapoja uudistuneen uskon ilmaisuun vanhan kirkon sisällä. Kuulemieni selontekojen pohjalta en usko, että joku viisaista koostuva toimikunta olisi ratkaissut asian teologisen työskentelyn ja päättelyn avulla, vaan kyseessä oli nimenomaan purkautuva paine (turhautuminen, halu mennä eteenpäin ja rakentaa uutta - Let your Kingdom come!) joka otti erilaisia muotoja. Kyseessä oli siis johtamisoppien mukaan emergent strategy, eli ei kenenkään ihmisen suunnittelema vaan tarpeiden ja mahdollisuuksien pohjalta noussut toimiva ratkaisu. Yhteenvetona kuulemastani olen luokitellut siellä toteutetut mallit seuraavasti:

1. Vanhan toimiva ja aktiivisen seurakunnan uudistaminen asteittain. Tämä vaatii taitoa, malttia ja aikaa, eikä välttämättä onnistu sittenkään. Uudistajat ovat liian sidottuja vanhaan ja monin tavoin toimivaan toimintatapaan.
2. Lähes kuolleen seurakunnan (ts. väki on oikeasti kuollut tai muuten kadonnut) herättäminen uudestaan. Onnistumisen edellytykset on, sillä mitään ei ole hävittävissä. Uudistaja saa usein vapaat kädet "mihin tahansa".
3. Täysin uuden yksikön perustaminen esim. uuteen maahanmuuttajien kaupunginosaan. Loistava mahdollisuus.
4. Uuden yksikön (yhteisön) aloittaminen vanhan rinnalle, parokiaalisen rakenteen sisään. Näin minimoidaan jännite uuden ja vanhan välillä, mutta kuitenkin kaikki vanhan seurakunnan ja rakenteen resurssit ovat käytettävissä.

Keskityn kirjoituksissani tähän viimeiseen tyyppiin, koska se on kaikkein tyypillisin ja mahdollisin tilanne kotimaassamme. Voisin olettaa, että lähtökohtaisesti esim. paikallisen seurakunnan työntekijä voi suhtautua tähän malliin positiivisesti, kunhan asian perusteet ja faktat on pantu pöydälle.

Kuulemieni selontekojen mukaan muutamat viime vuosina syntyneet kotimaiset yhteisöt ovat syntyneet samalta pohjalta kuin Britanniassa: kaipausta ja sydämen paloa, rukousta ja hapuilua... Ja Jumala on avannut oven ja näyttänyt tien! Toki Suomessa joitakin yhteisöjä on jo tässä vaiheessa synnytetty suunnitellusti ja hallinnollisin päätöksin. Todettakoon vielä, että jumalanpalvelusyhteisöjen rakentamisen parhaat mallit ja käytännöt odottavat vielä tutkimista ja arviointia, sillä elämme edelleen pioneerivaihetta ja instituutioiden muodostumisen aikaa. (Seuraavat vaiheet ovat sitten "vakiintuminen ja kasvu" [vrt. esim. Alfa-kurssi], ja tämän jälkeen väistämättä eteen tuleva formalismi - eli pidetään kiinni aikoinaan edistyksellisistä ideoista vaikka uusi tilanne vaatisi jo uudet ratkaisut - ja lopuksi instituution hajoaminen ja uusien pioneerien ilmestyminen ... jotakuinkin näin sosiologin mielestä!)

Aioin siis jatkossa käsitellä jumalanpalvelusyhteisön synnyttämistä olemassa olevan paikallisen seurakunnan sisälle ja muiden toimintojen rinnalla yhtenä seurakunnan istuttamisen metodina. Tämän blogitekstin jälkeen hylkään termin seurakunnan istuttaminen tässä yhteydessä, sillä se on käsitteenä ilmeisen huono - tarkoitammehan "seurakunnalla" tässä yhteydessä jo olemassa olevaa, parokiaalista paikallista seurakuntaa.

Ja miksi siis panostaisimme yhteisöjen rakentamiseen?

Seurakuntien istuttamisen (lue: yhteisöjen rakentamisen) on sanottu olevan tehokkain evankeliomismenetelmä auringon alla. Tämän väitteen on esittänyt seurakuntakasvun professori C. Peter Wagner joskus 1980-luvulla, nojaten Donald A. McGavranin aloittaman seurakunnan kasvun tutkimukseen. (Wagnerin koko paketti saatavissa suomeksi täältä ) Seurakuntakasvuliikkeellä on omat kriitikkonsa, ja siihen kuten mihin tahansa kannattaakin suhtautua kriittisesti - ensin tutkia, sitten hutkia! (ks. esim. täältä) Amerikkalaisen pragmatismin hengessä toteamme, että se on tehokas koska se toimii. Mutta onko seurakuntien istuttaminen evankelioimismenetelmänä raamatullista tai teologisesti (ei vain pragmaattisesti) perusteltua? Onko se kristillisen etiikan mukaista?

Käsittelen seuraavaksi näitä kysymyksiä: Miksi seurakuntien istuttaminen (lue: yhteisöjen perustaminen) on raamatullinen tapa toimia, ja miksi se on niin tehokasta kuin se on? 

Yhteisöjen perustaminen on raamatullista

Jos oikein tiivistetään, niin tätähän Jeesus opetti, ja näin kirkko on toiminut alusta alkaen.

Jeesus painotti harjoitusprojektissaan (Mt.10:7-15) pysymistä yhdessä tukikohdassa ja toimimista sieltä käsin. Tästä voin johtaa seuraavia periaatteita yhteisön rakentamiseen:
- Toimi tiiminä (= Jumalan valtakunnan asia ei ole yksilösuoritus)
- Aloita sieltä missä on helpointa (= älä haikaile kauas lähetyskentälle vaan aloita naapurista)
- Julista evankeliumia ja tee tunnustekoja (= puheiden lisäksi myös rukousta sairaiden puolesta jne.)
- Luota Herran huolenpitoon (= älä keksi tekosyitä sille että et voi tehdä mitään 'kun ei ole rahaa')
- Etsi hyvä tukikohta ja työskentele sieltä käsin (= muista säännöllisyys ja pysyvyys: ihmiset oppivat missä seurakunta kokoontuu ja koska)
- Rakenna uskon ilmapiiri ja varjele sitä (= panosta sitoutuneiden uskovien yhteyteen ja sen rakentamiseen)
- Panosta sinne missä sanoma otetaan vastaan (= älä yritä väkisin jotain mikä ei toimi)

Nämä periaatteet näkyvät apostolien toiminnassa, Apostolien tekojen mukaan: Paavali toimi tiimin kanssa, aloitti juutalaisten parista (tai jos ei ollut, uskonnosta kiinnostuneiden parissa), julisti sekä sanoin että teoin, oppi tulemaan toimeen vähällä mutta oli kiitollinen taloudellisesta kannatuksesta, viipyi pitkään yhdessä tukikohdassa (Lydian talo, Tyrannuksen koulu jne.), rukoili oikeastaan koko ajan yksin ja muiden kanssa, ja jossain vaiheessa nosti kytkintä kun vastaanootto oli liian torjuva.

Apostolien teoista näemme, että kun uskovien määrä lisääntyi, lisääntyi myös seurakuntien eli uskovien yhteisöjen lukumäärä. Matkan varrella on sitten tapahtunut paljon muutakin monimuotoisempaa, mutta näin lähdettiin liikkeelle, ja tämä näyttäisi olevan "alkuperäinen ja uusitestamentillinen" toimintamalli. Eli pulinat ja selitykset pois ja opitaan soveltamaan tätä yksinkertaista asiaa! Kysymyksemme kuuluu nyt, miten tätä mallia pitäisi toteuttaa vakiintuneiden kirkkokuntien kohdalla?

Yhteisöjen perustaminen on tehokasta

Kun olen pitänyt kursseja seurakunnan istutuksesta, ovat opiskelijat osanneet listata pienen pohdinnan jälkeen parikymmentä uuden seurakuntayhteisön istuttamisesta saatavaa hyötyä. Alan kirjallisuudesta löytyy myös argumentteja asian puolesta, mutta olennaisimpia näyttäisivät olevan mm. seuraavat hyödyt:
- Palvelumahdollisuus useammille: Uskovien lahjat saadaan laajemmin käyttöön
- Johtajuuden kehittyminen: Uusi yhteisö antaa tilaisuuden oppia johtamista ja kehittyä johtajana
- Hengellinen koti ja kasvu: Uusi yhteisö tarjoaa hengellisen kodin uskoontulleille (vrt. evankelioimiskokoukset)
- Yhteisönä voidaan tehdä ja vaikuttaa enemmän kuin irrallisina yksilöinä, "1 + 1 on enemmän kuin 2"

Toisaalta voidaan sanoa, että "se toimii, koska se on raamatullista". Uuden yhteisön rakentaminen on hyvin lähellä varhaisen kirkon dynaamista todellisuutta, ja vasta mukana oleminen avaa silmät näkemään Jumalan viisauden: seurakunta on toimiva ja paras suunnitelma maailman evankelioimiseksi!

Wagnerin kuuluisa kommentti: "Kun jotkut kirkkokunnat jatkuvasti kutistuvat, toiset kirkkokunnat samassa maassa samana ajanjaksona kasvavat elinvoimaisesti. Poikkeuksetta kasvavat kirkkokunnat painottavat uusien seurakuntien istuttamisen tärkeyttä.”

Yhteisön perustaminen siunaa emoseurakuntaa

Seurakuntien istuttamisen yhteydessä koetaan tyypillisesti, että uuden yhteisön rakentamiseen annetut varat ja henkilöresurssit näkyvät siunauksena ja innostuksena lähettävässä seurakunnassa. Vakiintuneemmatkin uskovat - jotka todella rakastavat Jeesusta ja janoavat Hänen valtakuntansa ilmestymistä - havaitsevat että "kerrankin tehdään oikeita asioita". "Voinko jotenkin olla mukana? Tarvitsetteko esim. rahaa?" Mielekäs ja innostava tavoite saa resurssit liikkeeseen.

Uuden yhteisön perustava seurakunta voi saada uutta potkua, kun yhteisön piirissä syntyy uutta elämää: aktiivisia ihmisiä sitoutuu seurakunnan toimintaan, perustetaan musiikki- ja draamaryhmiä, innostutaan lähetyksestä, sytytään rukoukseen ja opitaan rukouspalvelua jne. Tämä kaikki voi tapahtua paikallisen seurakunnan sisällä ja kanavoitua sen eri työmuotoihin hengellisestä ytimestä ("iso kokous" ja pienryhmät) käsin. Ihannetilanteessa siis.

***

Tätä tekstiä kirjoittaessani ajattelen ensisijaisesti historiallisen kansankirkon tilannetta (Englannin anglikaaninen kirkko, Suomen luterilainen kirkko), mutta pienen miettimisen jälkeen edellä esitetty soveltuu täysin esim. helluntaiherätyksen tai Vapaakirkon tilanteeseen. Vanha ja vakiintunut kaupunkiseurakunta voisi yhtä lailla käynnistää aktiivisesti projekteja (valtuutus, tilat, henkilöstöresursseja jne.) uusien yhteisöjen rakentamiseksi.

Jatkan taas aiheesta myöhemmin.