New Wine 2011 -kesäkonferenssin (ja siellä saamani palautteen, kiitokset Jyväskylään) innoittamana lähdin taas kirjoittamaan, mutta julkaisu juuttui itsesensuuriin. Nyt on kuitenkin pakko jatkaa. Suomeen on mahdollisesti tulossa ihan oikea herätys (tästä lisää, linkkejä..?), ja uusia seurakuntayhteisöjä tarvitaan pian enemmän kuin koskaan.Jossain vaiheessa aiemmin ajattelin tehdä jotain akateemista otsikon aiheen tiimoilta, mutta toisaalta asia on juuri nyt ajankohtainen. Seuraavassa esitettävä perustuu omaan havainnointiin, käytyihin keskusteluihin ja pohdintaan. Jos esitän jotain hölmöä tai paikkansa pitämätöntä, se johtuu siitä etten tiedä mistä kirjoitan.
Olen seurannut sekä läheltä että kaukaa yhteisöseurakuntien ja seurakuntayhteisöjen (lue: termistö vielä kehitysvaiheessa) kehittymistä Suomessa. Fokus tässä kirjoituksessa kohdistuu ennen kaikkea ev.lut. kirkon sisällä tapahtuneeseen liikehdintään. Kun tätä hieman analysoimme, voimme miettiä sovellutuksia myös vapaiden kirkkojen seurakuntien tilanteeseen.
Olen havainnut, että viime vuosina on vakiintunut (jos mistään vakiintumisesta voidaan vielä puhua) kolme erilaista ratkaisua yhteisöseurakunnan rakentamiseksi kirkon piirissä. Nämä mallit olen nimennyt (työnimiä vielä) seuraavasti:
- Verkosto ja messut -malli
- Järjestön toimintaa -malli
- Seurakunnan elämän ytimessä -malli
"Jatketaan kuten ennenkin"
Toiminta jatkuu kuten ennenkin. Toiminnan tulokset ovat samoja kuin ennenkin. Toivoa kuitenkin on, joskin se on tässä tapauksessa perusteetonta. Herran tulemuskin näyttää viipyvän. Sydämessä olisi kuitenkin kaipaus johonkin enempään - johonkin joka maistuisi enemmän siltä Elämältä jota Jeesus tarjoaa, jota apostolit julistivat, ja jota varhainen kirkko eli todeksi. Ja jota on saanut maistaa joskaan ei nauttia.
Monet seurakunnat ja kristityt vielä tänäänkin ovat syttyneet alkuvoimaisella tavalla; he elävät Pyhän Hengen läsnäolossa ja voimassa, julistavat elävää Kristusta ympäristössään ja kasvavat Herran tuntemuksessa. Jos omassa seurakunnassa ei kaiken "ihan hyvän" keskellä ole mahdollisuutta edes tyydyttävään uskovien yhteyteen, hengelliseen kasvuun ja palveluun omilla lahjoilla, on seurauksena turhautuminen ja kyynistyminen.
Mikäli ei loikata "vapaisiin suuntiin", ratkaisua haetaan "vapaasta karismaattisesta kotiryhmästä". Tästä pari sanaa seuraavaksi.
"Vapaa karismaattinen kotiryhmä"
Kun seurakunnan hengelliset johtajat ja muut työntekijät ovat virkatehtävien ja hallinnon taakoittamia, saattaa toiminnasta puuttua juuri se tärkein ydin. Tämän ytimen määrittelyyn kannattaisi käyttää enemmänkin tilaa, mutta määriteltäköön se tässä suurinpiirtein näin: Yhteys vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen, jota eletään Pyhän Hengen synnyttämssä yhteisössä yhdessä muiden lunastettujen kanssa. Tähän yhtyteen kuuluu rukousta, ylistystä ja Jumalan sanan oppimista yhdessä, ja tietysti myös henkilökohtaisella tasolla. Tämä on ydin, josta kumpuaa monenlainen palvelu, seurakunnan rakentaminen ja maailman evankeliointi.
Näistä näkymistä innostuneet maallikot saattavat kehittää ratkaisuksi oman seurakuntansa hengelliseen kuivuuteen ja/tai kylmyyteen kotiryhmän, jossa on lupa olla innostunut Jeesuksesta, jossa rukoillaan ja profetoidaan, ja tietysti tutkitaan yhdessä Sanaa. Tätä ilmiötä ei ole periaatteessa syytä vastustaa: se on kaikin tavoin luvallista ja kannustettavaa, mutta tähän liittyy myös riskejä ja haittoja.
Vakavin ongelma tässä mallissa on pastoraalisen ohjauksen puute. Toinen haitta on se, että ryhmän elinkaari, vaikutusalue ja tulevaisuus on rajattu, ellei se kytkeydy mihinkään laajempaan seurakunnalliseen yhteyteen (muu seurakunnan työ, järjestö). Opetus ja ohjaus voi olla vinoutunutta, eivätkä ryhmän johtajat vastaa mitään kenellekään. Tällaiset ryhmät hajoavat yleensä johtajuuteen; joko sen puutteeseen tai joidenkin liialliseen johtamishaluun. Tällaisen ryhmän vitsaus on opillisen pohjan häilyvyys ja arvojen sekamelska. Jokainen tuo mukaansa oman näkemyksensä oikeasta opista ja parhaasta tavasta toimia. Parempia ratkaisuja on oltava.
Mutta nyt varsinaisiin "havaittuihin" toimiviin malleihin ja niiden variaatioihin.
1. Verkosto ja messut -malli
Verkostoyhteisö toimii kirkon yhteydessä ja sen tunnustuksen puitteissa. Johdossa on kirkon teologi- ja/tai muun työntekijäkoulutuksen omaavia henkilöitä. Yhteisö "lainmukaistetaan" rekisteröidyn yhdistyksen muodossa, ja toimintaa harjoitetaan niiden paikallisten seurakuntien kanssa, jotka lämpenevät yhteistyölle. Välit paikallisiin ("parokiaalisiin") seurakuntiin ovat avoimet ja lämpimät, eikä toiminta aiheuta ristiriitoja ainakaan kirkon tunnustuksen tai järjestyksen kanssa.
Verkostoseurakunta kokoontuu yhteisönä säännöllisesti eriasteisiin pienempiin ryhmiin sekä yhteisiin jumalanpalveluksiin (eli messuihin) niissä kirkkotiloissa, jotka avaavat ovensa yhteisölle (ja miksi eivät avaisi..?). Tunnettuja (minulle) esimerkkejä tästa mallista ovat Helsingin kotiryhmäverkosto ja Jyväskylän Kohtaamispaikka, ja muitakin verkostoja onneksi jo löytyy!
Mallin vahvuuksia: Yhteisö saa itse päättää arvoistaan, toimintaperiaatteistaan ja työmuodoistaan. Talous on itsenäinen, joten työntekijöitäkin voidaan palkata yhteisön arvojen mukaisesti. Myös muut johtajat voidaaan valita miten parhaaksi katsotaan. Verkostomalli ei ole sidottu toimitiloihin tai talouteen, joten kasvu on mahdollista sen mukaan kun uusia johtajia saadaan kasvatettua. Verkostoseurakunnassa kasvuun tarvitaan vain luotettavia henkilöitä, jotka jakavat yhteiset arvot ja sitoutuvat yhteisiin tavoitteisiin - aivan kuten Jeesuksen antamassa alkuperäisessä toimeksiannossa! Kirkollisesta verokakusta poimitaan muutamia rusinoita (toimitilat, joitain avustuksia/kolehteja tms.), ja kirkon tunnustuksellista perintöä jatketaan hillitysti, ilman organisatorista tai henkistä sitoutumista kaikkein radikaaleimpiin kannanottoihin (joita en tässä blogissa kommentoi).
Heikkouksia: Toimitilojen suhteen verkostoseurakunta elää epävarmuudessa ja epäjatkuvuudessa. Tiedotus nousee tärkeään asemaan (kiitos, internet). Vakiintunutta "omaa paikkaa" ei välttämättä löydy, mikä on oikeastaan vahvuus, ei heikkous (vrt. kirkon/seurakunnan olemus yhteisönä, ei rakennuksina). Kirkon resursseista päästään ammentamaan vain rajoitetusti, joskin kokoontumistilojen käyttö on valtava mahdollisuus, jota ei välttämättä osata täysin arvostaa - kysy uuden vapaan suunnan seurakunnan pastorilta perusteet tähän. Työntekijät täytyy palkata omalta väeltä kerätyistä varoista, mikä onnistuu kyllä niin verkostoseurakunnalta, jos järjestöltä tai vapailta suunniltakin. Koska verkoston hallinnon yhdistysmalli vaatii jaettua johtajuutta, jakautuu valta lähtökohtaisesti terveellä tavalla. Kriisin puhjetessa kattojärjestön tai "piispan" (kirkon virallisilla johtajilla ei ole siis hallinnollista valtaa verkostossa) puute tulee ongelmaksi, mutta toisaalta sosiaalinen paine tekee käytännössä mahdottomaksi epäsuosioon joutuneen johtajan jatkamisen asemassaan.
Vakavin heikkous verkostoyhteisölle on pakko (?) kehittää kaikki muutkin työmuodot (lapsi- ja nuorisotyö, diakonia, lähetys jne.) jo olemassa olevien paikallisten seurakuntien toimintojen rinnalle. Näin toisaalla tehdään työtä verovaroin palkattuna, mutta potentiaaliset vastuunkantajat ovatkin verkostoyhteisössä, eivät paikallisen seurakuntien työyhteydessä.
Haasteena verkotoseurakunnalle on päätöksenteko "moninkertaistumisesta" (eli jakaantumisesta): Missä vaiheessa jonkun verkoston osan tulisi itsenäistyä (tai muuttua itsenäisemmäksi tai autnomiseksi)? Uskalletaanko valtaa antaa pois ja siunata uusi alku? Uusien verkostojen kehittäminen ja kehittyminen tapahtuu, jos tapahtuu. Yksilöllistä pioneerihenkeä tarvitaan yli kohtuuden. Järjestömalli paikkaa näitä heikkouksia.
2. Järjestön toimintaa -malli
Järjestöllä tarkoitan toimintaa, joka ulottuu usealle paikkakunnalle tai muuten laajalle alueelle. Hallinnon kannalta järjestö on rekisteröity yhdistys (tai ehkä rekisteröity uskonnollinen yhtisö - mene ja tiedä, pitäisi perehtyä). Kirkon herätysliikkeet ovat tämän määritelmän mukaan järjestöjä, käytännössä monet ovat jakautuneet muutamaksi "kilpailevaksi" järjestöksi.
Järjestöjen kohdalla meillä on Suomessakin pitkä historia. Ainakin lestadiolaisilla ja SLEY:llä (varmaan muillakin, informoikaa!) on pitkät perinteet omien rukoushuoneiden, työntekijöiden ja jumalanpalvelusyhteisöjen ylläpitämisessä. Kirkkolaki tuntee tämän mallin ja mahdollistaa sen täysin; myös järjestön (tms.) "jumalanpalvelusyhteisö" tunnetaan käsitteenä kirkkolaissa. Järjestön yhteisöt toimivat rauhanomaisessa rinnakkaiselossa paikallisten seurakuntien kanssa. Kirkon yleinen hengellinen tilanne koskettaa toki järjestöä, mutta käytännön toiminnassa sen enin aktiviteetti tapahtuu oman toiminnan puitteissa.
Järjestön toiminta -malleihin voisin luokitella esim. Agricola -liikkeen messut, Uusi Verso -yhteisöt (OPKO) ja kristilliset työväenyhdistykset. Eri järjestöjen erona näyttäisi olevan ennen kaikkea suhde paikallisen surakunnan toimintaan ja sen tilojen käyttöön vs. omat rukoushuoneet. (Tässä oiva tutkimusaihe kirkkososiologian gradun aiheeksi.)
Mallin vahvuuksia: Järjestömallilla on kaikki samat vahvuudet kuin verkostoseurakunnalla (ks. edellä), mutta lisäksi paikallisen tason ylittävä koordinaation ja ohjauksen mahdollisuus. Paikallisen tason ylittävää koordinaatiota tarvitaan siis resurssien (talous, osaaminen, henkilöt) jakamisessa sekä kriisien ja ristiriitojen selvittelyssä. Järjestön "brändi" saattaa olla vahvempi kuin verkostoseurakunnan vastaava (huom. etsijän näkökulma!), joskin jossain tapauksessa mielikuvat järjestöstä (esim. lestadiolaisuus) voivat vaikeuttaa myös paikallisen tason toimintaa.
Järjestöllä voi olla erittäin toimiva suhde paikalliseen seurakuntaan tai seurakuntayhtymään, ja näin ollen etenkin tiloja saadaan joustavasti yhteisön käyttöön. Myös budjettivaroja järjestö saa helpommin kuin verkostoseurakunta - joskin nähtävissä on ollut myös "sen lauluja laulat kenen leipää syöt" -ilmiö.
Toiminnan vakiintuessa omien tilojen (ainakin toimisto) hankkiminen on mahdollista, joskin itse kannatan jo rakennettujen sakraalitilojen (lue: tyhjät kirkot) käyttöasteen nostamista uusien tilojen rakentamisen sijaan.
Järjestössä mukana olevat maallikot voivat toimia luontevasti paikallisten seurakuntien vapaaehtoisina, tai ehkä toimivat jo kirkon palkattuina työntekijöinä. Näin kaikkia seurakunnan kutsumuksen mukaisia toimintoja (diakonia, lähetys ym.) ei tarvitse pyörittää paikallisen yhteisön voimin, vaan näissä voidaan kytkeytyä laajempaan verkostoon. Osa esim. lapsityöstä sekä evankeliointi tapahtunee kuitenkin luontevimmin osana yhteisön omaa toimintaa.
Kaiken kaikkiaan järjestömallin vahvuudet ylittävät merkittävästi verkostomallin vastaavat.
Järjestömallin heikkouksia on vaikemapi kartoittaa, sillä niitä ei ole paljon. Heikkoudet ovat enemmänkin haasteita: Fokuksen kohdentuminen ja resurssien kohdistaminen (uudet yhteisöt vs. järjestön perinteiset painopisteet), alueellisen ja kansallisen tasapaino, suhteet paikallisiin seurakuntiin ja niiden toimintoihin, vastuunkantajien ja johtajien löytäminen jne.
Järjestömallin suurin haaste on se, että tällä alueella voimakkaasti ja kyvykkäästi toimivaa järjestöä ei (vielä) ole! Kaikki kunnia ja arvonanto tähän mennessä tehdylle hyvälle työlle - jotakin kuitenkin puuttuu! Kirkolliset järjestöt ottavat perinteisesti etäisyyttä seurakuntayhteisöjen perustamiseen; paikallisen seurakunnan "varpaille ei astuta". Toisille taas omien rukoushuoneyhdistysten perustaminen on vakiintunut ja jopa vanhentunut toimintatapa, joka kaipaisi jo ajanmukaistamista (ts. toiminta ei enää kohtaa ja tavoita etsivää yleisöä).
Jotkut hyvässä maineessa olevat kirkon järjestöt voisivat ottaa seurakuntayhteisöjen perustamisen tavoitteekseen. Arvioikaa uudestaan dogminne siitä, miten ette osallistu paikalliseen toimintaan: Hengellisen yhteisön rakentaminen järjestön tuellä voisi olla nyt tärkeää ja ajankohtaista, etenkin siellä missä paikallinen seurakunta ei sitä onnistu yksin tekemään (ks. seuraava osio).
Kuka tekee aloitteen? Olisiko tarpeen koota uusi "palvelujärjestö" viidesläisestä ja karismaattisesta kentästä, mieluiten jo olemassa olevien järjestöjen (esim. Kansan Raamattuseura), instituutioiden (esim. Hengen Uudistus r.y.) ja liikkeiden (esim. Kristus-päivä) yhteenliittymänä? Riittävästi asialle syttyneitä ja uskottavia ("credible") henkilöitä löytynee - kuka uskaltaa tehdä aloitteen? Myös "poikkikirkollisen" ja/tai kansainvälisen osaamisen hyödyntäminen on järjestölle luontevaa.
Järjestömallin kehitys yhdessä seuraavan näkökulman kanssa lienee siis optimiratkaisu otsikon linjaamassa tehtävässä.
3. Seurakunnan elämän ytimessä -malli
Tämä on merkittävin ja onnistuessaan paras ratkaisu: Paikallinen seurakunta toimii kutsumuksensa mukaisesti ennen kaikkea hengellisenä yhteisönä, ja tästä ytimestä kumpuaa paikallisen seurakunnan moninainen muu toiminta. Reaalimaailmassa tähän sekoittuu taloudellisia ja poliittisia pyrkimyksiä sekä elävälle kristillisyydelle vierasta "vastahenkeä". Olen tavannut vain sellaisia kirkkoherroja, joilla on suuri kaipaus ja pyrkimys kehittää seurakuntaansa "elävämpään" suuntaan, mutta jokin aina mättää. Seurakunnan muut työntekijät ovat yleensä myönteisiä näille ajatuksille, tai ainakin tarkkailevat uteliaana että "mitähän tästäkin tulee".
Ratkaisun avaimet ovat kuitenkin kirkkoherratasolla. Ratkaisun lähtökohta on seurakunnan elämän hengellisen ytimen uudistaminen, ja uudistus lähtee yksilöistä ja pienestä joukosta. Vain vähän uskoa tarvitaan, mutta usko on kuitenkin aktiivista ja liikkeelle panevaa (ei toiveajattelua tai haihattelua). Seuraavassa keskityn kartoittamaan (suhteessa muuhun edellä käsiteltyyn) niitä perushyötyjä joita seuraa paikallisen seurakunnan hengellisen elämän aktivoimisesta. Tässä skenaariossa lähtökohtana on kirkkoherran aloite tai ainakin aktiivisen myönteinen siunaus.
Vahvuuksia: Paikallisen seurakunnan elämän uudistuminen lähtee johtotiimistä, joka koostuu luotetuista ja valtuutetuista uskovista. Näin hengellinen johtajuus moninkertaistuu, samalla kun kirkon palkatut työntekijät voivat edelleen hoitaa hallinnollisia velvoitteitaan ja kirkollisia toimituksia. Maallikkojohtajat yhdessä joidenkin seurakunnan työntekijöiden kanssa ovat uudistuksen aktiivinen resurssi.
Kaikki seurakunnan resurssit ovat käytössä: tilat, työntekijät, budjettivarat. Vain pientä osaa näistä tarvitaan lähtötilanteessa. Jopa työntekijät osallistuvat vapaa-ajallaan, koska saavat hengellisestä yhteydestä enemmän kuin antavat. Uudistus "hapattaa" seurakunnan toimintaa ytimestä ja sisältä käsin.
Myös alkuun "tarkkailevalla kannalla" olevat työntekijät vakuuttuvat asian oikeellisuudesta, kun huomaavat uudistuksen toteutuvan kristinuskon parhaiden ihanteiden mukaisesti. Toimintaan tulee uusia innokkaita vapaaehtoisia, joiden kanssa puurtaminen muuttuu etuoikeudeksi. Laajemmat kokoontumiset toteutunevat alkuun enimmäkseen vapaaehtoisvoimin ja iltaisin (esim. TO tai SU -ilta), mutta ajan mittaan myös sunnuntain pääjumalanpalvelukseen saadaan uutta dynamiikkaa musiikkiryhmien, rukouspalvelijoiden ja innoittavien todistuspuheenvuorojen muodossa. Kentällä olevat työntekijät (kirkolliset toimitukset, tavoittava työ, sosiaalinen työ, nuorisotyö jne.) huomaavat, että nyt heillä on koko seurakunta takanaan: On mielekästä kutsua ihmisiä seurakunnan tilaisuuksiin, koska niistä saa todellista hengellistä ravintoa ja tutustuu uskoviin ihmisiin.
Tässäkään mallissa ei ole varsinaisia heikkouksia, ainoastaan haasteita ja uhkia. Suurin haaste on retoriikan alueella: miten johtaa uudistusta niin, ettei kukaan koe liiallista uhkaa? Miten asetella sanansa niin, että tulossa oleva "uusi" ei mitätöi siihen saakka tehtyä työtä, vaan pikemminkin rakentaa sen varaan. Pahin uhka on kyynisyys: "On tätä yritetty". Ehkä asia on niin tärkeä, että kannattaa yrittää uudelleen? (en nyt lähde systemaattis-missiologiseen perusteluun siitä miksi)
Ottaen huomioon tavoitteen arvo (uudistunut, elävä ja kasvava seurakunta) sekä tehtävän moninaiset haasteet, olisi kohtuullista saada paikalliselle tasolle järjestöllistä apua. Suuri puute on osaamisen alueella. Kirkon työntekijöillä on jo nyt valtava haaste viestiä evankeliumin perussanoma etsivälle yleisölle niin, että se ymmärretään. Ongelmana on toki "maallistuminen ja kaikkinainen yleinen turmelus" (!?), mutta ennen kaikkea kyse on koulutuksen sisällöistä ja puutteista. Seurakunnan uudistumisen johtamisessa haaste on vielä suurempi: johtajien on kyettävä esittämään raamatullisia (eli teologisia) perusteluja asetetuille tavoitteille, ja viestittävä ne innostavalla ja uskoa synnyttävällä tavalla. Tähän ei valmenna kirkkopostilla eikä hartauskirja. Kuitenkin suomalaiselle mentaliteetille vierasta uhoa tulee myös välttää: kaiken on tapahduttava nöyryydessä, rakkaudessa ja täysin Jumalan voimaan luottaen.
***
Tässä kohden ajatteleva lukija laskee yksi plus yksi: Edellä esitetty järjestömalli yhdistettynä paikallisen seurakunnan ytimestä käsin rakentamiseen on optimaalinen ratkaisu. Pyydänkin siis, että lukija arvioi onko hänen kutsumuksensa toimia järjestö- vai paikallistasolla.
Ja kaikkien on nyt aika rukoilla, että Jumala nostaisi ja asettaisi oikeat henkilöt oikeille paikoille. Uskon, että sinäkin haluat Suomen kansan löytävän etsikkoaikanaan tiensä terveisiin ja kasvaviin seurakuntayhteisöihin.
***
Aika on nyt - turha odotella muuta ...kyllähän näitä linkkejä googlettamalla löytyy...
