Erilaisia malleja yhteisöseurakunnan rakentamiseksi

New Wine 2011 -kesäkonferenssin (ja siellä saamani palautteen, kiitokset Jyväskylään) innoittamana lähdin taas kirjoittamaan, mutta julkaisu juuttui itsesensuuriin. Nyt on kuitenkin pakko jatkaa. Suomeen on mahdollisesti tulossa ihan oikea herätys (tästä lisää, linkkejä..?), ja uusia seurakuntayhteisöjä tarvitaan pian enemmän kuin koskaan.

Jossain vaiheessa aiemmin ajattelin tehdä jotain akateemista otsikon aiheen tiimoilta, mutta toisaalta asia on juuri nyt ajankohtainen. Seuraavassa esitettävä perustuu omaan havainnointiin, käytyihin keskusteluihin ja pohdintaan. Jos esitän jotain hölmöä tai paikkansa pitämätöntä, se johtuu siitä etten tiedä mistä kirjoitan.


Olen seurannut sekä läheltä että kaukaa yhteisöseurakuntien ja seurakuntayhteisöjen (lue: termistö vielä kehitysvaiheessa) kehittymistä Suomessa. Fokus tässä kirjoituksessa kohdistuu ennen kaikkea ev.lut. kirkon sisällä tapahtuneeseen liikehdintään. Kun tätä hieman analysoimme, voimme miettiä sovellutuksia myös vapaiden kirkkojen seurakuntien tilanteeseen.

Olen havainnut, että viime vuosina on vakiintunut (jos mistään vakiintumisesta voidaan vielä puhua) kolme erilaista ratkaisua yhteisöseurakunnan rakentamiseksi kirkon piirissä. Nämä mallit olen nimennyt (työnimiä vielä) seuraavasti:

1. Verkosto ja messut -malli
2. Järjestön toimintaa -malli
3. Seurakunnan elämän ytimessä -malli

Käsittelen seuraavassa näitä malleja, mutta ensin pari ajatusta ratkaisuista, jotka eivät ole riittävän toimivia.

"Jatketaan kuten ennenkin"
Toiminta jatkuu kuten ennenkin. Toiminnan tulokset ovat samoja kuin ennenkin. Toivoa kuitenkin on, joskin se on tässä tapauksessa perusteetonta. Herran tulemuskin näyttää viipyvän. Sydämessä olisi kuitenkin kaipaus johonkin enempään - johonkin joka maistuisi enemmän siltä Elämältä jota Jeesus tarjoaa, jota apostolit julistivat, ja jota varhainen kirkko eli todeksi. Ja jota on saanut maistaa joskaan ei nauttia.

Monet seurakunnat ja kristityt vielä tänäänkin ovat syttyneet alkuvoimaisella tavalla; he elävät Pyhän Hengen läsnäolossa ja voimassa, julistavat elävää Kristusta ympäristössään ja kasvavat Herran tuntemuksessa. Jos omassa seurakunnassa ei kaiken "ihan hyvän" keskellä ole mahdollisuutta edes tyydyttävään uskovien yhteyteen, hengelliseen kasvuun ja palveluun omilla lahjoilla, on seurauksena turhautuminen ja kyynistyminen.

Mikäli ei loikata "vapaisiin suuntiin", ratkaisua haetaan "vapaasta karismaattisesta kotiryhmästä". Tästä pari sanaa seuraavaksi.

"Vapaa karismaattinen kotiryhmä"
Kun seurakunnan hengelliset johtajat ja muut työntekijät ovat virkatehtävien ja hallinnon taakoittamia, saattaa toiminnasta puuttua juuri se tärkein ydin. Tämän ytimen määrittelyyn kannattaisi käyttää enemmänkin tilaa, mutta määriteltäköön se tässä suurinpiirtein näin: Yhteys vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen, jota eletään Pyhän Hengen synnyttämssä yhteisössä yhdessä muiden lunastettujen kanssa. Tähän yhtyteen kuuluu rukousta, ylistystä ja Jumalan sanan oppimista yhdessä, ja tietysti myös henkilökohtaisella tasolla. Tämä on ydin, josta kumpuaa monenlainen palvelu, seurakunnan rakentaminen ja maailman evankeliointi.

Näistä näkymistä innostuneet maallikot saattavat kehittää ratkaisuksi oman seurakuntansa hengelliseen kuivuuteen ja/tai kylmyyteen kotiryhmän, jossa on lupa olla innostunut Jeesuksesta, jossa rukoillaan ja profetoidaan, ja tietysti tutkitaan yhdessä Sanaa. Tätä ilmiötä ei ole periaatteessa syytä vastustaa: se on kaikin tavoin luvallista ja kannustettavaa, mutta tähän liittyy myös riskejä ja haittoja.

Vakavin ongelma tässä mallissa on pastoraalisen ohjauksen puute. Toinen haitta on se, että ryhmän elinkaari, vaikutusalue ja tulevaisuus on rajattu, ellei se kytkeydy mihinkään laajempaan seurakunnalliseen yhteyteen (muu seurakunnan työ, järjestö). Opetus ja ohjaus voi olla vinoutunutta, eivätkä ryhmän johtajat vastaa mitään kenellekään. Tällaiset ryhmät hajoavat yleensä johtajuuteen; joko sen puutteeseen tai joidenkin liialliseen johtamishaluun. Tällaisen ryhmän vitsaus on opillisen pohjan häilyvyys ja arvojen sekamelska. Jokainen tuo mukaansa oman näkemyksensä oikeasta opista ja parhaasta tavasta toimia. Parempia ratkaisuja on oltava.

Mutta nyt varsinaisiin "havaittuihin" toimiviin malleihin ja niiden variaatioihin.

1. Verkosto ja messut -malli

Verkostoyhteisö toimii kirkon yhteydessä ja sen tunnustuksen puitteissa. Johdossa on kirkon teologi- ja/tai muun työntekijäkoulutuksen omaavia henkilöitä. Yhteisö "lainmukaistetaan" rekisteröidyn yhdistyksen muodossa, ja toimintaa harjoitetaan niiden paikallisten seurakuntien kanssa, jotka lämpenevät yhteistyölle. Välit paikallisiin ("parokiaalisiin") seurakuntiin ovat avoimet ja lämpimät, eikä toiminta aiheuta ristiriitoja ainakaan kirkon tunnustuksen tai järjestyksen kanssa.

Verkostoseurakunta kokoontuu yhteisönä säännöllisesti eriasteisiin pienempiin ryhmiin sekä yhteisiin jumalanpalveluksiin (eli messuihin) niissä kirkkotiloissa, jotka avaavat ovensa yhteisölle (ja miksi eivät avaisi..?). Tunnettuja (minulle) esimerkkejä tästa mallista ovat Helsingin kotiryhmäverkosto ja Jyväskylän Kohtaamispaikka, ja muitakin verkostoja onneksi jo löytyy!

Mallin vahvuuksia: Yhteisö saa itse päättää arvoistaan, toimintaperiaatteistaan ja työmuodoistaan. Talous on itsenäinen, joten työntekijöitäkin voidaan palkata yhteisön arvojen mukaisesti. Myös muut johtajat voidaaan valita miten parhaaksi katsotaan. Verkostomalli ei ole sidottu toimitiloihin tai talouteen, joten kasvu on mahdollista sen mukaan kun uusia johtajia saadaan kasvatettua. Verkostoseurakunnassa kasvuun tarvitaan vain luotettavia henkilöitä, jotka jakavat yhteiset arvot ja sitoutuvat yhteisiin tavoitteisiin - aivan kuten Jeesuksen antamassa alkuperäisessä toimeksiannossa! Kirkollisesta verokakusta poimitaan muutamia rusinoita (toimitilat, joitain avustuksia/kolehteja tms.), ja kirkon tunnustuksellista perintöä jatketaan hillitysti, ilman organisatorista tai henkistä sitoutumista kaikkein radikaaleimpiin kannanottoihin (joita en tässä blogissa kommentoi).

Heikkouksia: Toimitilojen suhteen verkostoseurakunta elää epävarmuudessa ja epäjatkuvuudessa. Tiedotus nousee tärkeään asemaan (kiitos, internet). Vakiintunutta "omaa paikkaa" ei välttämättä löydy, mikä on oikeastaan vahvuus, ei heikkous (vrt. kirkon/seurakunnan olemus yhteisönä, ei rakennuksina). Kirkon resursseista päästään ammentamaan vain rajoitetusti, joskin kokoontumistilojen käyttö on valtava mahdollisuus, jota ei välttämättä osata täysin arvostaa -  kysy uuden vapaan suunnan seurakunnan pastorilta perusteet tähän. Työntekijät täytyy palkata omalta väeltä kerätyistä varoista, mikä onnistuu kyllä niin verkostoseurakunnalta, jos järjestöltä tai vapailta suunniltakin. Koska verkoston hallinnon yhdistysmalli vaatii jaettua johtajuutta, jakautuu valta lähtökohtaisesti terveellä tavalla. Kriisin puhjetessa kattojärjestön tai "piispan" (kirkon virallisilla johtajilla ei ole siis hallinnollista valtaa verkostossa) puute tulee ongelmaksi, mutta toisaalta sosiaalinen paine tekee käytännössä mahdottomaksi epäsuosioon joutuneen johtajan jatkamisen asemassaan.

Vakavin heikkous verkostoyhteisölle on pakko (?) kehittää kaikki muutkin työmuodot (lapsi- ja nuorisotyö, diakonia, lähetys jne.) jo olemassa olevien paikallisten seurakuntien toimintojen rinnalle. Näin toisaalla tehdään työtä verovaroin palkattuna, mutta potentiaaliset vastuunkantajat ovatkin verkostoyhteisössä, eivät paikallisen seurakuntien työyhteydessä.

Haasteena verkotoseurakunnalle on päätöksenteko "moninkertaistumisesta" (eli jakaantumisesta): Missä vaiheessa jonkun verkoston osan tulisi itsenäistyä (tai muuttua itsenäisemmäksi tai autnomiseksi)? Uskalletaanko valtaa antaa pois ja siunata uusi alku? Uusien verkostojen kehittäminen ja kehittyminen tapahtuu, jos tapahtuu. Yksilöllistä pioneerihenkeä tarvitaan yli kohtuuden. Järjestömalli paikkaa näitä heikkouksia.


2. Järjestön toimintaa -malli

Järjestöllä tarkoitan toimintaa, joka ulottuu usealle paikkakunnalle tai muuten laajalle alueelle. Hallinnon kannalta järjestö on rekisteröity yhdistys (tai ehkä rekisteröity uskonnollinen yhtisö - mene ja tiedä, pitäisi perehtyä). Kirkon herätysliikkeet ovat tämän määritelmän mukaan järjestöjä, käytännössä monet ovat jakautuneet muutamaksi "kilpailevaksi" järjestöksi.

Järjestöjen kohdalla meillä on Suomessakin pitkä historia. Ainakin lestadiolaisilla ja SLEY:llä (varmaan muillakin, informoikaa!) on pitkät perinteet omien rukoushuoneiden, työntekijöiden ja jumalanpalvelusyhteisöjen ylläpitämisessä. Kirkkolaki tuntee tämän mallin ja mahdollistaa sen täysin; myös järjestön (tms.) "jumalanpalvelusyhteisö" tunnetaan käsitteenä kirkkolaissa. Järjestön yhteisöt toimivat rauhanomaisessa rinnakkaiselossa paikallisten seurakuntien kanssa. Kirkon yleinen hengellinen tilanne koskettaa toki järjestöä, mutta käytännön toiminnassa sen enin aktiviteetti tapahtuu oman toiminnan puitteissa.

Järjestön toiminta -malleihin voisin luokitella esim. Agricola -liikkeen messut, Uusi Verso -yhteisöt (OPKO) ja kristilliset työväenyhdistykset. Eri järjestöjen erona näyttäisi olevan ennen kaikkea suhde paikallisen surakunnan toimintaan ja sen tilojen käyttöön vs. omat rukoushuoneet. (Tässä oiva tutkimusaihe kirkkososiologian gradun aiheeksi.)

Mallin vahvuuksia: Järjestömallilla on kaikki samat vahvuudet kuin verkostoseurakunnalla (ks. edellä), mutta lisäksi paikallisen tason ylittävä koordinaation ja ohjauksen mahdollisuus. Paikallisen tason ylittävää koordinaatiota tarvitaan siis resurssien (talous, osaaminen, henkilöt) jakamisessa sekä kriisien ja ristiriitojen selvittelyssä. Järjestön "brändi" saattaa olla vahvempi kuin verkostoseurakunnan vastaava (huom. etsijän näkökulma!), joskin jossain tapauksessa mielikuvat järjestöstä (esim. lestadiolaisuus) voivat vaikeuttaa myös paikallisen tason toimintaa.

Järjestöllä voi olla erittäin toimiva suhde paikalliseen seurakuntaan tai seurakuntayhtymään, ja näin ollen etenkin tiloja saadaan joustavasti yhteisön käyttöön. Myös budjettivaroja järjestö saa helpommin kuin verkostoseurakunta - joskin nähtävissä on ollut myös "sen lauluja laulat kenen leipää syöt" -ilmiö.

Toiminnan vakiintuessa omien tilojen (ainakin toimisto) hankkiminen on mahdollista, joskin itse kannatan jo rakennettujen sakraalitilojen (lue: tyhjät kirkot) käyttöasteen nostamista uusien tilojen rakentamisen sijaan.

Järjestössä mukana olevat maallikot voivat toimia luontevasti paikallisten seurakuntien vapaaehtoisina, tai ehkä toimivat jo kirkon palkattuina työntekijöinä. Näin kaikkia seurakunnan kutsumuksen mukaisia toimintoja (diakonia, lähetys ym.) ei tarvitse pyörittää paikallisen yhteisön voimin, vaan näissä voidaan kytkeytyä laajempaan verkostoon. Osa esim. lapsityöstä sekä evankeliointi tapahtunee kuitenkin luontevimmin osana yhteisön omaa toimintaa.

Kaiken kaikkiaan järjestömallin vahvuudet ylittävät merkittävästi verkostomallin vastaavat.

Järjestömallin heikkouksia on vaikemapi kartoittaa, sillä niitä ei ole paljon. Heikkoudet ovat enemmänkin haasteita: Fokuksen kohdentuminen ja resurssien kohdistaminen (uudet yhteisöt vs. järjestön perinteiset painopisteet), alueellisen ja kansallisen tasapaino, suhteet paikallisiin seurakuntiin ja niiden toimintoihin, vastuunkantajien ja johtajien löytäminen jne.

Järjestömallin suurin haaste on se, että tällä alueella voimakkaasti ja kyvykkäästi toimivaa järjestöä ei (vielä) ole! Kaikki kunnia ja arvonanto tähän mennessä tehdylle hyvälle työlle - jotakin kuitenkin puuttuu! Kirkolliset järjestöt ottavat perinteisesti etäisyyttä seurakuntayhteisöjen perustamiseen; paikallisen seurakunnan "varpaille ei astuta". Toisille taas omien rukoushuoneyhdistysten perustaminen on vakiintunut ja jopa vanhentunut toimintatapa, joka kaipaisi jo ajanmukaistamista (ts. toiminta ei enää kohtaa ja tavoita etsivää yleisöä).

Jotkut hyvässä maineessa olevat kirkon järjestöt voisivat ottaa seurakuntayhteisöjen perustamisen tavoitteekseen. Arvioikaa uudestaan dogminne siitä, miten ette osallistu paikalliseen toimintaan: Hengellisen yhteisön rakentaminen järjestön tuellä voisi olla nyt tärkeää ja ajankohtaista, etenkin siellä missä paikallinen seurakunta ei sitä onnistu yksin tekemään (ks. seuraava osio).

Kuka tekee aloitteen? Olisiko tarpeen koota uusi "palvelujärjestö" viidesläisestä ja karismaattisesta kentästä, mieluiten jo olemassa olevien järjestöjen (esim. Kansan Raamattuseura), instituutioiden (esim. Hengen Uudistus r.y.) ja liikkeiden (esim. Kristus-päivä) yhteenliittymänä? Riittävästi asialle syttyneitä ja uskottavia ("credible") henkilöitä löytynee - kuka uskaltaa tehdä aloitteen? Myös "poikkikirkollisen" ja/tai kansainvälisen osaamisen hyödyntäminen on järjestölle luontevaa.

Järjestömallin kehitys yhdessä seuraavan näkökulman kanssa lienee siis optimiratkaisu otsikon linjaamassa tehtävässä.


3. Seurakunnan elämän ytimessä -malli

Tämä on merkittävin ja onnistuessaan paras ratkaisu: Paikallinen seurakunta toimii kutsumuksensa mukaisesti ennen kaikkea hengellisenä yhteisönä, ja tästä ytimestä kumpuaa paikallisen seurakunnan moninainen muu toiminta. Reaalimaailmassa tähän sekoittuu taloudellisia ja poliittisia pyrkimyksiä sekä elävälle kristillisyydelle vierasta "vastahenkeä". Olen tavannut vain sellaisia kirkkoherroja, joilla on suuri kaipaus ja pyrkimys kehittää seurakuntaansa "elävämpään" suuntaan, mutta jokin aina mättää. Seurakunnan muut työntekijät ovat yleensä myönteisiä näille ajatuksille, tai ainakin tarkkailevat uteliaana että "mitähän tästäkin tulee".

Ratkaisun avaimet ovat kuitenkin kirkkoherratasolla. Ratkaisun lähtökohta on seurakunnan elämän hengellisen ytimen uudistaminen, ja uudistus lähtee yksilöistä ja pienestä joukosta. Vain vähän uskoa tarvitaan, mutta usko on kuitenkin aktiivista ja liikkeelle panevaa (ei toiveajattelua tai haihattelua). Seuraavassa keskityn kartoittamaan (suhteessa muuhun edellä käsiteltyyn) niitä perushyötyjä joita seuraa paikallisen seurakunnan hengellisen elämän aktivoimisesta. Tässä skenaariossa lähtökohtana on kirkkoherran aloite tai ainakin aktiivisen myönteinen siunaus.

Vahvuuksia: Paikallisen seurakunnan elämän uudistuminen lähtee johtotiimistä, joka koostuu luotetuista ja valtuutetuista uskovista. Näin hengellinen johtajuus moninkertaistuu, samalla kun kirkon palkatut työntekijät voivat edelleen hoitaa hallinnollisia velvoitteitaan ja kirkollisia toimituksia. Maallikkojohtajat yhdessä joidenkin seurakunnan työntekijöiden kanssa ovat uudistuksen aktiivinen resurssi.

Kaikki seurakunnan resurssit ovat käytössä: tilat, työntekijät, budjettivarat. Vain pientä osaa näistä tarvitaan lähtötilanteessa. Jopa työntekijät osallistuvat vapaa-ajallaan, koska saavat hengellisestä yhteydestä enemmän kuin antavat. Uudistus "hapattaa" seurakunnan toimintaa ytimestä ja sisältä käsin.

Myös alkuun "tarkkailevalla kannalla" olevat työntekijät vakuuttuvat asian oikeellisuudesta, kun huomaavat uudistuksen toteutuvan kristinuskon parhaiden ihanteiden mukaisesti. Toimintaan tulee uusia innokkaita vapaaehtoisia, joiden kanssa puurtaminen muuttuu etuoikeudeksi. Laajemmat kokoontumiset toteutunevat alkuun enimmäkseen vapaaehtoisvoimin ja iltaisin (esim. TO tai SU -ilta), mutta ajan mittaan myös sunnuntain pääjumalanpalvelukseen saadaan uutta dynamiikkaa musiikkiryhmien, rukouspalvelijoiden ja innoittavien todistuspuheenvuorojen muodossa. Kentällä olevat työntekijät (kirkolliset toimitukset, tavoittava työ, sosiaalinen työ, nuorisotyö jne.) huomaavat, että nyt heillä on koko seurakunta takanaan: On mielekästä kutsua ihmisiä seurakunnan tilaisuuksiin, koska niistä saa todellista hengellistä ravintoa ja tutustuu uskoviin ihmisiin.

Tässäkään mallissa ei ole varsinaisia heikkouksia, ainoastaan haasteita ja uhkia. Suurin haaste on retoriikan alueella: miten johtaa uudistusta niin, ettei kukaan koe liiallista uhkaa? Miten asetella sanansa niin, että tulossa oleva "uusi" ei mitätöi siihen saakka tehtyä työtä, vaan pikemminkin rakentaa sen varaan. Pahin uhka on kyynisyys: "On tätä yritetty". Ehkä asia on niin tärkeä, että kannattaa yrittää uudelleen? (en nyt lähde systemaattis-missiologiseen perusteluun siitä miksi)

Ottaen huomioon tavoitteen arvo (uudistunut, elävä ja kasvava seurakunta) sekä tehtävän moninaiset haasteet, olisi kohtuullista saada paikalliselle tasolle järjestöllistä apua. Suuri puute on osaamisen alueella. Kirkon työntekijöillä on jo nyt valtava haaste viestiä evankeliumin perussanoma etsivälle yleisölle niin, että se ymmärretään. Ongelmana on toki "maallistuminen ja kaikkinainen yleinen turmelus" (!?), mutta ennen kaikkea kyse on koulutuksen sisällöistä ja puutteista. Seurakunnan uudistumisen johtamisessa haaste on vielä suurempi: johtajien on kyettävä esittämään raamatullisia (eli teologisia) perusteluja asetetuille tavoitteille, ja viestittävä ne innostavalla ja uskoa synnyttävällä tavalla. Tähän ei valmenna kirkkopostilla eikä hartauskirja. Kuitenkin suomalaiselle mentaliteetille vierasta uhoa tulee myös välttää: kaiken on tapahduttava nöyryydessä, rakkaudessa ja täysin Jumalan voimaan luottaen.

***

Tässä kohden ajatteleva lukija laskee yksi plus yksi: Edellä esitetty järjestömalli yhdistettynä paikallisen seurakunnan ytimestä käsin rakentamiseen on optimaalinen ratkaisu. Pyydänkin siis, että lukija arvioi onko hänen kutsumuksensa toimia järjestö- vai paikallistasolla.

Ja kaikkien on nyt aika rukoilla, että Jumala nostaisi ja asettaisi oikeat henkilöt oikeille paikoille. Uskon, että sinäkin haluat Suomen kansan löytävän etsikkoaikanaan tiensä terveisiin ja kasvaviin seurakuntayhteisöihin.

***

Aika on nyt - turha odotella muuta ...kyllähän näitä linkkejä googlettamalla löytyy...

Pysyvä uskon perusta

Tässä on kulunut jo liikaakin aikaa viimeisen tekstin tekemisestä. Sain aika monelta suunnalta "kehoitusta ja rohkaisua" jatkaa kirjoittamista. Nyt täytyy vain laskea rimaa - tekstien tarvitse olla monisivuisia ollakseen hyödyllisiä ja luettavia.

Ei 7päivää -lehdenkään suosio perustu syvälliseen analyysiin, vaan luettavuuteen - tekstareiden näpyttelyn ja mikropizzan lämmittämisen välimaastossa. No, ei kai Seiskaa tarvitse silti kaikessa matkia.

Tärkeämpi syy taukoon kirjoittelussani on se, että olen viime kuukausina lukenut ison kasan hyvää telogista kirjallisuutta, ja itsekritiikki nousee... nyt tiedän (taas) kuinka vähän tiedän... ja kuinka uudet ideani ovatkin itse asiassa vanhoja, ja muiden ideoita kaiken lisäksi. Ei mitään uutta auringon alla!

Esimerkiksi: Juuri pari viikkoa sitten pähkäilin mielessäni oivalluksen, jonka mukaan modernin teologian perusvirhe on uudistaa kristinuskoa Raamatun tulkinnan ja opin perusteista alkaen, jotta se olisi relevanttia modernille ihmiselle. Siis sinänsä kunnioitettava pyrkimys, vaikka valittu strategia on väärä.

Mieleeni nousi joskus 15 vuotta sitten näkemäni kaavio D. Hesselgraven kirjasta (missiologiaa), jossa hän havainnollisti miten Raamatun tulkitsijan pitää ymmärtää Raamatun ajan maailmaa, omaa maailmaansa ja kohdeyhteisön maailmaa. Eli kontekstualisointi tehdään viestinnän ja havainnollistamisen tasolla, ei opin perusteiden tasolla. Hieno kaavio (kolmio taas, kuten kaikki hienot kaaviot tapaavat olla)!

No, kuinka ollakaan: Viime perjantaina luin Alister McGrathin kirjaa A Passion for Truth: The Intellectual Coherence of Evangelicalism, ja siinä hän esitti juuri saman ajatuksen lainaten samaa Hesselgraven ideaa (oma vapaa kännös):

On aivan eri asia etsiä yhtäläisyyksiä evankeliumin ja nykyisen ajatusmaailman kanssa kuin rakentaa evankeliumi uudestaan nykyisen kulttuurin perustalle. Ensin mainittu edustaa täysin asianmukaista ja järkevää apologeettista lähestymistapaa, jonka mukaan evankeliumin perusteemat esitetään niin että ne ovat parhaalla mahdollisella tavalla ymmärrettäviä uudessa kontekstissa. Evankeliumi on ensisijaista, kontekstualisointi on toissijaista ja väliaikaista. Evankelinen kristikunta on jo pitkään tunnistanut tämän tarpeen. Tämän vastakohtana voidaan pitää liberaalia strategiaa, jonka mukaan evankeliumi rakennetaan uudelleen ajanmukaisen kulttuurin ja trendien pohjalle. Tämä johtaa väistämättä siihen, että evankeliumista tulee kulttuurin orja, eikä se kykene tekemään muuta kuin heijastamaan aikansa kulttuurin ideoita ja arvoja. (s. 34)

McGrath sanoi sen paljon hienommin kuin itse olisin pystynyt. Tärkeää on kuitenkin se, että Herra puhuu myös näinä aikoina omilleen ja osoittaa, että "klassinen" usko Jumalan ilmoitukseen Raamatussa (vs. uudelleen muokattu evankeliumi) ei ole älyllisesti ongelmallista, vaan itse asiassa ainoa looginen ja kestävä vaihtoehto.

McGrathin mukaan ilmoituksen kanssa "kilpailevia" uskon ja (uudelleen kirjoitetun) evankeliumin perustuksia ovat 1) järki, 2) kulttuuri, 3) kokemus ja 4) perinne. Kaikilla näillä on toki klassiseen kristinuskon tulkintaan positiivisesti liittyvä merkitys, mutta perustaksi niistä ei ole.

Tämä on teema jota jatkan vielä, kunhan pääsen taas uudelleen käyntiin kirjoittelussa.

Laittakaa kommentteja ja viritelkää keskustelua!

Seurakuntien istuttamisesta yhteisöjen rakentamiseen

Edellisessä tekstissä käsittelin ideaa jumalanpalvelusyhteisöistä ja yritin osoittaa, että yhteisöjen perustaminen kirkkokuntien sisälle on teologisesti perusteltua ja kirkon lähetystehtävän kannalta hyödyllistä. Tekstin julkaisemisen jälkeen käyty keskustelu (kommentit) syvensivät asiaa ja avarsivat näkökulmia. Kiitos keskustelijoille!

Opetustyössäni olen havinnut sellaisen ilmiön, että kun kuvataan ensin asian teoreettiset perusteet kaikista olennaisista näkökulmista, nääntyvät innokkaimmat opiskelijat ennen kuin päästään käytäntöön. Mietiskelin, että josko tässä blogikirjoittelussa voisi mitenkään aloittaa ensin käytännöstä. Mutta aika pian havaitsin, että on mahdotonta käsitellä käytäntöä ennen kuin on selvitetty perusteet miksi jotain pitäisi tehdä, mikä on tavoitteena jne. Joten jatketaan siis vielä teorian parissa. (Valveutumattomalle lukijalle tiedoksi, että olen ollut aktiivisesti eli käytännössä mukana n. kahdeksassa seurakunnan istutus- tai yhteisöprojektissa, mutta silti arvostan teoriaa, sillä sen pohjalta voidaan tehdä erilaisia käytännön ratkaisuja erilaisissa tilanteissa.)

Alkuun termeistä

Ensin termi "jumalanpalvelusyhteisö". Muutamat kompastuvat jatkuvasti (siis muutenkin kuin tämän blogin kommenteissa) termiin "jumalanpalvelusyhteisö". Asia vaikuttaa jotenkin korkeakirkolliselta ja liturgiselta. Koska olemme asenteiltamme sekä korkea-, leveä-, matala- että vapaakirkollisia (ts. moninaisuus on rikkautta), käytämme jatkossa ytimekkäämpää termiä "yhteisö", mutta määrittelen sen edelleen koostuvaksi kolmesta peruselementistä: "iso kokous" (jumalanpalvelus tms. kokous), "lähiyhteys" (pienryhmät tms. yhteys) ja "johtajuus" (johtotiimi, hallitus tms.). Näistä lisää vaikkapa Howard A. Snyderin artikkelista.

Jumalanpalveluksen näkeminen seurakuntayhteisön keskeisenä ominaisuutena (tai toimintona) on toki varsin perusteltua, olihan jo Vanhan Testamentin "seurakunta" hopeatorven soitolla koolle kutsuttu kansa. Uuden liiton seurakunta kokoontui ennen kaikkea viettämään ehtoollista, ylistämään ja rukoilemaan yhdessä (eikä siis koko ajan juoksennellut yksissä mehin esim. autiomaassa evankelioimassa hoviherroja). Mutta puhutaan siis jatkossa "yhteisöstä", joka englanniksi on mukavasti "fellowship". (Suomalaisittain termistä "yhteisö" mieleen tulee ensin joku lahkolaisuuteen viittaava ilmiö - lähtökohtaisesti pidänkin ajatuksesta yhteisöstä jonkun laajemman rakenteen sisällä, koska se ehkäisee  lahkoontumista yhden johtajan ympärille... ihmisillä on aivan uskomaton kyky ja tarve lahkoontua!)

Seuraavaksi termi "seurakunnan istuttaminen". Evankelikaalinen kristikunta on harjoittanut seurakunnan istuttamista (church planting) jo pitkään, ja taitaapa tämän nimenomaisen käsitteen historia teknisenä terminä lähennelllä jo sataa vuotta (...täytyypä tutkia!). Ensin seurakuntia "istutettiin" lähetyskentillä, myöhemmin havaittiin samojen periaatteiden toimivan myös länsimaissa. (Aiemmin länsimaissa kaiketi "laajennettiin", "tehtiin maakuntatyötä", "rakennettiin kirkkoja" tai "perustettin rukoushuoneita" jne.) Asia on siis vanha, mutta käsitteistö ja siihen liittyvä teoria on tuoreempaa.

Raamatullisesti termi "seurakunnan istutus" pohjautuu ennen kaikkea 1.Kor.2 -tekstiin, jossa Paavali sanoo olevansa istuttaja, Apollos kastelija jne. Seurakunta on Paavalille "Jumalan viljelysmaa". Vanhatestamentillisena taustana on vertauskuva Israelista Jumalan viiniköynnöksenä tai -tarhana. Ja kenties myös Jeesuksen runsaat maanviljelysaiheiset vertaukset - "kylvetään" Sanaa jne. - ovat vaikuttaneet juuri tämän termin vakiintumiseen.

Seurakunnan istuttaminen ajatuksena on mukavasti kontrastissa rakentamisen kanssa, koska istuttaminen viittaa organismiin ja kasvuun. Samaan hengenvetoon (1.Kor.2:ssa) Paavali kirjoittaa myös seurakunnan rakentamisesta ja seurakunnasta elävänä rakennuksena - sehän koostuu "elävistä kivistä" jotka "kasvavat pyhäksi temppeliksi Herrassa". Yhteenvetona voisi sanoa sen, että evankelikaalinen kirkko ei tyypillisesti ajattele laajentumistaan kirkkorakennusten ja rekistereiden perustamisena, vaan uskovien yhteisöjen "istuttamisena" - "siemen" on Jumalan sana, evankeliumi.

Blogin lukija on kenties huomannut jossain määrin johdonmukaisesti käytetyn muun käsitteistön: "seurakunta" viittaa teksteissäni jonkun kirkkokunnan (tai independent) paikalliseen seurakuntaan, "kirkko" tarkoittaa taas universaalia ja suurelta osin näkymätöntä kokonaiskirkkoa, johon kuuluvat kaikkien aikojen kaikki pyhät. Termit kuten "luterilainen kirkko", "vapaakirkko" jne. viittaavat suomalaisiin kirkkokuntiin. Luterilaisesta kirkosta käytän joskus termiä "kansankirkko". "Evankelikaalisella kristikunnalla" tarkoitan ns. herätyskristittyjä sekä historiallisten kirkkojen sisällä että uudemmissa kirkoissa ja seurakuntaliikkeissä. Evankelikaalisuutta käsittelen laajemmin myöhemmin.

Se termeistä, sitten asiaan.
 
Seurakunnan istuttamisesta yhteisöjen rakentamiseen

Viime vuosiin asti ajateltiin, että seurakuntien istuttaminen historiallisten kirkkojen yhteydessä ei ollut mahdollista, koska koko maa oli jo jaettu parokiaalisiksi seurakunniksi. Seurakunnan istutusta voitiin siis tehdä korkeintaan lähetyskentällä.

Jos kuitenkin kaivamme käyttöön ajatukset seurakunnan istuttamisesta ja sovellamme niitä uusien yhteisöjen rakentamiseen paikallisten seurakuntien sisällä, käytössämme on välittömästi lähes ääretön määrä tietämystä ja kokemusta aiheesta, joka on täällä uutta, esim.
- yhteisöjen rakentamisen "teologiaa ja missiologiaa" eli raamatullisia periaatteita
- erilaisia tapoja toteuttaa "lähettäminen" eli käynnistää yhteisöprojekteja
- erilaisia projektimalleja projektien toteutukseen ja ohjaukseen

Huomautan kuitenkin, että tähän mennessä älykkäät, innokaat ja Hengessä palavat vieraat ulkomailta eivät ole kyenneet osoittamaan kovin konkreettisia toimintamalleja yhteisöjen perustamiseksi, vaan ovat tyytyneet "rohkaisemaan ja innostamaan" - ja sitäkin on kiistämättä tarvittu. Meidän suomalaisten on kuitenkin kehitettävä omat ratkaisumme - toisaalta evankelikaalisen kristikunnan kokemusten pohjalta, toisaalta ihan uutta tekemällä. Rohkeutta ja pioneerihenkeä tarvitaan, mutta innon lisäksi myös taito on hyväksi. Muiden virheistä voi oppia, ja itse voi tehdä ihan omia ja uusia virheitä!

Kokeiltuja asetelmia uuden seurakuntaelämän kehittämiseksi

Tony Blair Lontoon Holy Trinity Brompton -seurakunnan vieraana

Englannin kirkon uudistus synnytti runsaasti painetta löytää uusia tapoja uudistuneen uskon ilmaisuun vanhan kirkon sisällä. Kuulemieni selontekojen pohjalta en usko, että joku viisaista koostuva toimikunta olisi ratkaissut asian teologisen työskentelyn ja päättelyn avulla, vaan kyseessä oli nimenomaan purkautuva paine (turhautuminen, halu mennä eteenpäin ja rakentaa uutta - Let your Kingdom come!) joka otti erilaisia muotoja. Kyseessä oli siis johtamisoppien mukaan emergent strategy, eli ei kenenkään ihmisen suunnittelema vaan tarpeiden ja mahdollisuuksien pohjalta noussut toimiva ratkaisu. Yhteenvetona kuulemastani olen luokitellut siellä toteutetut mallit seuraavasti:

1. Vanhan toimiva ja aktiivisen seurakunnan uudistaminen asteittain. Tämä vaatii taitoa, malttia ja aikaa, eikä välttämättä onnistu sittenkään. Uudistajat ovat liian sidottuja vanhaan ja monin tavoin toimivaan toimintatapaan.
2. Lähes kuolleen seurakunnan (ts. väki on oikeasti kuollut tai muuten kadonnut) herättäminen uudestaan. Onnistumisen edellytykset on, sillä mitään ei ole hävittävissä. Uudistaja saa usein vapaat kädet "mihin tahansa".
3. Täysin uuden yksikön perustaminen esim. uuteen maahanmuuttajien kaupunginosaan. Loistava mahdollisuus.
4. Uuden yksikön (yhteisön) aloittaminen vanhan rinnalle, parokiaalisen rakenteen sisään. Näin minimoidaan jännite uuden ja vanhan välillä, mutta kuitenkin kaikki vanhan seurakunnan ja rakenteen resurssit ovat käytettävissä.

Keskityn kirjoituksissani tähän viimeiseen tyyppiin, koska se on kaikkein tyypillisin ja mahdollisin tilanne kotimaassamme. Voisin olettaa, että lähtökohtaisesti esim. paikallisen seurakunnan työntekijä voi suhtautua tähän malliin positiivisesti, kunhan asian perusteet ja faktat on pantu pöydälle.

Kuulemieni selontekojen mukaan muutamat viime vuosina syntyneet kotimaiset yhteisöt ovat syntyneet samalta pohjalta kuin Britanniassa: kaipausta ja sydämen paloa, rukousta ja hapuilua... Ja Jumala on avannut oven ja näyttänyt tien! Toki Suomessa joitakin yhteisöjä on jo tässä vaiheessa synnytetty suunnitellusti ja hallinnollisin päätöksin. Todettakoon vielä, että jumalanpalvelusyhteisöjen rakentamisen parhaat mallit ja käytännöt odottavat vielä tutkimista ja arviointia, sillä elämme edelleen pioneerivaihetta ja instituutioiden muodostumisen aikaa. (Seuraavat vaiheet ovat sitten "vakiintuminen ja kasvu" [vrt. esim. Alfa-kurssi], ja tämän jälkeen väistämättä eteen tuleva formalismi - eli pidetään kiinni aikoinaan edistyksellisistä ideoista vaikka uusi tilanne vaatisi jo uudet ratkaisut - ja lopuksi instituution hajoaminen ja uusien pioneerien ilmestyminen ... jotakuinkin näin sosiologin mielestä!)

Aioin siis jatkossa käsitellä jumalanpalvelusyhteisön synnyttämistä olemassa olevan paikallisen seurakunnan sisälle ja muiden toimintojen rinnalla yhtenä seurakunnan istuttamisen metodina. Tämän blogitekstin jälkeen hylkään termin seurakunnan istuttaminen tässä yhteydessä, sillä se on käsitteenä ilmeisen huono - tarkoitammehan "seurakunnalla" tässä yhteydessä jo olemassa olevaa, parokiaalista paikallista seurakuntaa.

Ja miksi siis panostaisimme yhteisöjen rakentamiseen?

Seurakuntien istuttamisen (lue: yhteisöjen rakentamisen) on sanottu olevan tehokkain evankeliomismenetelmä auringon alla. Tämän väitteen on esittänyt seurakuntakasvun professori C. Peter Wagner joskus 1980-luvulla, nojaten Donald A. McGavranin aloittaman seurakunnan kasvun tutkimukseen. (Wagnerin koko paketti saatavissa suomeksi täältä ) Seurakuntakasvuliikkeellä on omat kriitikkonsa, ja siihen kuten mihin tahansa kannattaakin suhtautua kriittisesti - ensin tutkia, sitten hutkia! (ks. esim. täältä) Amerikkalaisen pragmatismin hengessä toteamme, että se on tehokas koska se toimii. Mutta onko seurakuntien istuttaminen evankelioimismenetelmänä raamatullista tai teologisesti (ei vain pragmaattisesti) perusteltua? Onko se kristillisen etiikan mukaista?

Käsittelen seuraavaksi näitä kysymyksiä: Miksi seurakuntien istuttaminen (lue: yhteisöjen perustaminen) on raamatullinen tapa toimia, ja miksi se on niin tehokasta kuin se on? 

Yhteisöjen perustaminen on raamatullista

Jos oikein tiivistetään, niin tätähän Jeesus opetti, ja näin kirkko on toiminut alusta alkaen.

Jeesus painotti harjoitusprojektissaan (Mt.10:7-15) pysymistä yhdessä tukikohdassa ja toimimista sieltä käsin. Tästä voin johtaa seuraavia periaatteita yhteisön rakentamiseen:
- Toimi tiiminä (= Jumalan valtakunnan asia ei ole yksilösuoritus)
- Aloita sieltä missä on helpointa (= älä haikaile kauas lähetyskentälle vaan aloita naapurista)
- Julista evankeliumia ja tee tunnustekoja (= puheiden lisäksi myös rukousta sairaiden puolesta jne.)
- Luota Herran huolenpitoon (= älä keksi tekosyitä sille että et voi tehdä mitään 'kun ei ole rahaa')
- Etsi hyvä tukikohta ja työskentele sieltä käsin (= muista säännöllisyys ja pysyvyys: ihmiset oppivat missä seurakunta kokoontuu ja koska)
- Rakenna uskon ilmapiiri ja varjele sitä (= panosta sitoutuneiden uskovien yhteyteen ja sen rakentamiseen)
- Panosta sinne missä sanoma otetaan vastaan (= älä yritä väkisin jotain mikä ei toimi)

Nämä periaatteet näkyvät apostolien toiminnassa, Apostolien tekojen mukaan: Paavali toimi tiimin kanssa, aloitti juutalaisten parista (tai jos ei ollut, uskonnosta kiinnostuneiden parissa), julisti sekä sanoin että teoin, oppi tulemaan toimeen vähällä mutta oli kiitollinen taloudellisesta kannatuksesta, viipyi pitkään yhdessä tukikohdassa (Lydian talo, Tyrannuksen koulu jne.), rukoili oikeastaan koko ajan yksin ja muiden kanssa, ja jossain vaiheessa nosti kytkintä kun vastaanootto oli liian torjuva.

Apostolien teoista näemme, että kun uskovien määrä lisääntyi, lisääntyi myös seurakuntien eli uskovien yhteisöjen lukumäärä. Matkan varrella on sitten tapahtunut paljon muutakin monimuotoisempaa, mutta näin lähdettiin liikkeelle, ja tämä näyttäisi olevan "alkuperäinen ja uusitestamentillinen" toimintamalli. Eli pulinat ja selitykset pois ja opitaan soveltamaan tätä yksinkertaista asiaa! Kysymyksemme kuuluu nyt, miten tätä mallia pitäisi toteuttaa vakiintuneiden kirkkokuntien kohdalla?

Yhteisöjen perustaminen on tehokasta

Kun olen pitänyt kursseja seurakunnan istutuksesta, ovat opiskelijat osanneet listata pienen pohdinnan jälkeen parikymmentä uuden seurakuntayhteisön istuttamisesta saatavaa hyötyä. Alan kirjallisuudesta löytyy myös argumentteja asian puolesta, mutta olennaisimpia näyttäisivät olevan mm. seuraavat hyödyt:
- Palvelumahdollisuus useammille: Uskovien lahjat saadaan laajemmin käyttöön
- Johtajuuden kehittyminen: Uusi yhteisö antaa tilaisuuden oppia johtamista ja kehittyä johtajana
- Hengellinen koti ja kasvu: Uusi yhteisö tarjoaa hengellisen kodin uskoontulleille (vrt. evankelioimiskokoukset)
- Yhteisönä voidaan tehdä ja vaikuttaa enemmän kuin irrallisina yksilöinä, "1 + 1 on enemmän kuin 2"

Toisaalta voidaan sanoa, että "se toimii, koska se on raamatullista". Uuden yhteisön rakentaminen on hyvin lähellä varhaisen kirkon dynaamista todellisuutta, ja vasta mukana oleminen avaa silmät näkemään Jumalan viisauden: seurakunta on toimiva ja paras suunnitelma maailman evankelioimiseksi!

Wagnerin kuuluisa kommentti: "Kun jotkut kirkkokunnat jatkuvasti kutistuvat, toiset kirkkokunnat samassa maassa samana ajanjaksona kasvavat elinvoimaisesti. Poikkeuksetta kasvavat kirkkokunnat painottavat uusien seurakuntien istuttamisen tärkeyttä.”

Yhteisön perustaminen siunaa emoseurakuntaa

Seurakuntien istuttamisen yhteydessä koetaan tyypillisesti, että uuden yhteisön rakentamiseen annetut varat ja henkilöresurssit näkyvät siunauksena ja innostuksena lähettävässä seurakunnassa. Vakiintuneemmatkin uskovat - jotka todella rakastavat Jeesusta ja janoavat Hänen valtakuntansa ilmestymistä - havaitsevat että "kerrankin tehdään oikeita asioita". "Voinko jotenkin olla mukana? Tarvitsetteko esim. rahaa?" Mielekäs ja innostava tavoite saa resurssit liikkeeseen.

Uuden yhteisön perustava seurakunta voi saada uutta potkua, kun yhteisön piirissä syntyy uutta elämää: aktiivisia ihmisiä sitoutuu seurakunnan toimintaan, perustetaan musiikki- ja draamaryhmiä, innostutaan lähetyksestä, sytytään rukoukseen ja opitaan rukouspalvelua jne. Tämä kaikki voi tapahtua paikallisen seurakunnan sisällä ja kanavoitua sen eri työmuotoihin hengellisestä ytimestä ("iso kokous" ja pienryhmät) käsin. Ihannetilanteessa siis.

***

Tätä tekstiä kirjoittaessani ajattelen ensisijaisesti historiallisen kansankirkon tilannetta (Englannin anglikaaninen kirkko, Suomen luterilainen kirkko), mutta pienen miettimisen jälkeen edellä esitetty soveltuu täysin esim. helluntaiherätyksen tai Vapaakirkon tilanteeseen. Vanha ja vakiintunut kaupunkiseurakunta voisi yhtä lailla käynnistää aktiivisesti projekteja (valtuutus, tilat, henkilöstöresursseja jne.) uusien yhteisöjen rakentamiseksi.

Jatkan taas aiheesta myöhemmin.

Jumalanpalvelusyhteisöt seurakunnan kasvun välineenä

Tässä ja tulevissa blogeissani aion käsitellä ajatusta jumalanpalvelusyhteisöistä (tai "seurakuntayhteisöistä"). Näen uusien yhteisöjen rakentamisen kirkon sisälle kenties parhaana kirkon kasvun edistäjänä ns. jälkikristillisissä länsimaissa.

Jumalanpalvelusyhteisöllä tarkoitan paikallisen seurakunnan yhteydessä toimivaa kristittyjen ryhmää, joka kokoontuu säännöllisesti yhteen ("iso kokous") sekä pienempinä ryhminä ("lähiyhteys"). Yhteisöllä on oma johtoryhmä, toiminnassaan jonkinasteinen autonomia ja jossain määrin omaa taloudenpitoa ("itsenäinen hallinto ja talous"). Yhteisön toiminta ei ole riippuvainen seurakunnan työntekijöiden työvuorolistoista, vaan se kytkee yhteen monenlaisia henkilöstöresursseja, etenkin vapaaehtoisia ("itsenäinen työ"). Jumalanpalvelusyhteisö ei ole muusta seurakunnasta irrallinen tai erillinen ryhmä, vaan sen toiminta nivoutuu selkeästi ja yhteisin päätöksin seurakunnan ja sen sidosryhmien (herätysliikkeet, yhdistykset) yhteyteen.

Pidin tänä vuonna (2010) kaksi koulutuspäivää aiheesta "Jumalanpalvelusyhteisöt ja seurakuntakasvu". Ensimmäinen tilaisuus oli Tampereella (Yliopiston kappeli) toukokuussa, toinen Helsingissä (Meilahden srk:n Pikku-Huopalahden kappeli) elokuussa. Aiemmin pidin kaksipäiväisen seminaarin aiheesta New Wine 2009 -kesäkonferenssissa Jämsän Himoksella 

Kirjoitan nyt auki asioita joista olen puhunut näissä seminaareissa, ja työstän asiaa eteenpäin nykyisen tutkimustyöni pohjalta.

Kansanherätys?

Aina uskoontulostani lähtien on sydämelläni ollut sana "kansanherätys", ja sellaisen haluaisin nähdä vielä omana aikanamme Suomessakin. Tuleva kansanherätys ei ole todennäköisesti samanlainen kuin menneiden aikojen herätykset, mutta uskon Suomen luterilaisen kirkon liittyvän tähän tulevaan herätykseen vahvasti. Siksi pidän tärkeänä sitä, että uskovat (kr. pistos, "uskova" tai "uskollinen") eivät kovin suurin joukoin pakenisi kirkostaan (esitän myös muita perusteluja myöhemmissä teksteissä), vaan kehittäisivät pikemminkin oman seurakuntansa hengellistä elämää ja toimintaa yhteisöllisempään suuntaan. Kirkon tulee olla valmis ottamaan vastaan uusia ihmisiä ja opettamaan heitä kokosydämisiksi Kristuksen seuraajiksi tässä haasteellisessa maailmanajassa. Hengellisiä isiä ja äitejä tarvitaan, ehkä enemmän kuin koskaan. Herätys voi tällä kertaa olla jopa sellainen että se lähtee seurakuntayhteisöistä, ei sellainen jossa herätystoiminnan tuloksena uskoontulleet ehkä päätyvät seurakuntayhteisöihin. Tätä näkökohtaa käsittelen church planting -ajattelun perusteissa myöhemmin.

Suomalaiselle "etsijälle" on kaikkein luontevinta hakeutua ensin luterilaisen kirkon tarjonnan pariin. Näin tein itse tultuani uskoon 19-vuotiaana ns. pystymetsästä. Hakeudun Keski-Porin seurakunnan yhteyteen, ja vieläpä liityin kirkkoon. Keski-Porin seurakuntaa oli silloin siunattu useammalla herätyshenkisellä ja karismaattisella pastorilla, muiden upeiden työntekijöiden (nuorisotyö, diakonia) ja vapaaehtoisten lisäksi. Ongelmaksi muodostui se, että paikallisesta seurakunnasta ei sitten kuitenkaan löytynyt "yhteisöä", jonka osana olisi voinut elää ja toimia uusitestamentillisen ihanteen mukaisesti. Joukot olivat ikäänkuin hajallaan. Uskoakseni tämä on tyypillinen tilanne edelleen suurimmassa osassa Suomen seurakuntia.

Rukoukseni ja unelmani on, että Suomen jokaisesta paikallisesta seurakunnasta löytyisi aktiivinen ja säännöllisesti kokoontuva uskovien yhteisö, joka olisi mukaansa kutsuva ja -tempaava joukko Kristuksen seuraajia, jotka elävät aitoa hengellistä elämää, ilmaisevat uskoaan ajanmukaisesti sekä todistavat Kristuksesta omassa elinympäristössään. Uudenlaisten yhteisöjen rakentaminen luterilaisen kirkon kontekstissa on täten mielestäni äärettömän tärkeä ja arvokas asia. Se pitää myös hoitaa niin, ettei käy kuten entiselle miehelle: "Leikkaus onnistui hyvin mutta potilas kuoli". Painotan vielä, että täsmälleen sama uudistumisen ja rakenteiden kehittämisen tarve on kaikilla muillakin kikkokunnilla, mutta luterilaisen kirkon potentiaalinen merkitys on varmasti kertaluokkaa (huomaa ajanmukainen ilmaus!) suurempi. Siksi käytän aikaa näiden tekstien kirjoittamiseen, vaikka paljon muutakin tekemistä olisi helppo keksiä. 

Seurakunnan rakenteet ja motivaatio

Olen siis taustaltani teologi ja kasvatustieteilijä (tässä järjestyksessä). Seurakuntapuolen kokemusta, poikkikirkollista yhteyttä ja teologista oppia on kertynyt reppuun kotimaasta ja kansainvälisesti siinä määrin, että en osaa leimata itseäni vain yhden kirkkokunnan asian kannattajaksi - "sillä eihän Kristuskaan ole jaettu". Kirkollisen puolen ja opetustyön lisäksi minulla on kokemusta teollisuuden, tuotantotalouden ja kaupan puolelta. Väitöskirjani "Organisaation osaamisen strateginen hallinta" (Tampereen yliopisto 2002) julkaisemisen jälkeen toimin lukuissa kehitysprojekteissa konsulttina. Liike-elämän raakojen faktojen (markkinat, toimintaympäristö, kilpailu jne.) lisäksi ihmisten käyttäytymisellä näyttäisi olevan huima vaikutus organisaation menestykseen.

Sekä seurakunnassa että muissa organisaatioissa yksilö on osa yhteisöä, jonka arvot ja käytännöt vaikuttavat kaikkien toimintaan - joko positiivisesti tai negatiivisesti. Ihmiset eivät toimi irrallaan toisistaan tai organisaationsa rakenteista. Kysymys on hyvin pitkälle motivaatiosta - mikä saa meidät liikkeelle ja toimimaan? Mikä masentaa ja saa laittamaan hanskat tiskiin, vaikka asia olisi sinänsä tärkeä? Organisaation, eli myös seurakuntayhteisön rakenne edistää tai jarruttaa jäsentensä motivoitumista ja sitoutumista yhteisön tavoitteisiin.

Motivaatio on ihmisen sisäinen viritystila, joka näkyy aktivaationa eli toimintana. Tällä on merkitystä sikäli, että kirkon lähetystehtävä on edelleen kesken, ja se on ainoa syy miksi me kristityt tässä maailmanajassa vielä olemme. Tällä yritän sanoa sitä, että luomalla seurakunnan toimintaan sekä viikko- ja vuosikalenteriin tilaa jumalanpalvelusyhteisön muodostumiselle, voimme saavuttaa enemmän esim. ihmisten hengellisen kasvun, seurakunnan rukouselämän ja evankelioimisen alueella. Täytämme Jumalan kunniaksi rakennetut sakraalitilat evankeliumin julistuksella, ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen ylistyksellä ja Pyhän Hengen läsnäololla. Rakennamme yhdessä seurakunnan, jonka jäseniä "elonkorjuun Herra" oikein kiittää lopullisen palkanmaksun yhteydessä. Kannattaa nähdä vaivaa.


Seurakunta - muuttumaton ja muuttuva

Kannatan Lutherin oppia kahdesta regimentistä. Ilmoituksen, uskon ja pelastuksen regimentti on Jumalan normittama, ikuinen ja muuttumaton, eikä meillä ole lupa poiketa Jumalan Sanasta - "laista ja evankeliumista". Velvollisuutemme on työskennellä ahkerasti ymmärtääksemme Jumalan Sanaa, julistaaksemme sen ilmoittamaa pelastusta Kristuksessa ja soveltaaksemme sitä mm. ajattomiin moraalikysymyksiin.

Toinen eli maallinen regimentti on sen sijaan ihmisten omassa vallassa. Maalliseen regimenttiin kuuluu mm. yhteiskunnan hallinto, tiede ja elinkeinoelämä. Maallisessa regimentissä voimme oman järkemme ja ymmärryksemme parhaalla käytöllä etsiä ratkaisuja erilaisiin käytännöllisiin kysymyksiin.

Kirkon olemus ja kutsumus Jumalan kansana, Kristuksen ruumiina ja Pyhän Hengen temppelinä kuuluu ensimmäiseen regimenttiin. Onhan seurakunta jopa osa Apostolista uskontunnusta - "...uskon pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden..". Sen sijaan seurakunnan hallintomalli ja organisaatiorakenne on perinteisesti käsitetty maalliseen regimenttiin kuuluvaksi kysymykseksi. Kysymys kirkon hallintomallista ei myöskään kuulu dogmatiikan suuriin kysymyksiin, kuten esim. oppi Jumalsta, luomisesta, ihmisestä tai Kristuksesta, vaan pienempiin kysymyksiin, joissa voidaan sallia erilaisia tulkintoja ja ratkaisuja kristillisen yhteyden silti rikkoutumatta. Jopa yhden tunnustuskunnan sisällä on usein käytössä erilaisia käytännön ratkaisuja, sillä kirkkokuntien tilanne on erilainen eri maissa (esim. luterilainen kirkko Suomessa tai Japanissa).

Meillä on lupa, mahdollisuus ja velvollisuus muuttaa seurakuntiemme toimintaa ja rakennetta sellaiseksi, että siellä on tilaa elämälle ja kasvulle. Tekemättä jäänyt hyvä työ on synti sekin. Maahan kätketty talentti ei ansaitse kiitosta. "Kunnian kruunua veltto ei voita" (sorry, mr. Virtanen... tai tarkemmin ks. täältä).

Hyvän seurakuntarakenteen kriteerit

Kriteerinä hyvän hallintomallin ja parhaan rakenteen löytämiseksi paikalliselle seurakunnalle tai kirkkokunnalle voitaneen pitää seuraavia:

1. Millainen rakenne palvelee parhaiten Jumalan valtakunnan asiaa omassa lähetyskontekstissamme?
2. Millaiset rakenteen mallit ovat teologisesti perusteltavissa?
3. Millaiset rakenteet ovat juridisesti mahdollisia omassa yhteiskunnallisessa tilanteessamme?
4. Mitä oman tunnustuksemme peruskirjat tai historia sanovat asiasta?

Otsikossa mainittu jumalanpalvelusyhteisö "kasvun välineenä" tulee siis ymmärtää tätä taustaa vasten. Omassa ajassamme näkyvä seurakunta on väline. Seurakunta julistaa evankeliumia ja todistaa Jumalan valtakunnan läsnäolosta sekä jouduttaa sen tulemusta evankelioinnin ja lähetyksen kautta. Kirkkokunta tai paikallinen seurakunta ei ole tarkoitus sinänsä, vaan se on olemassa jotain suurempaa tarkoitusta varten. Se on luonteeltaan väliaikainen ja välineellinen. Sen sijaan unversaali eli näkymätön seurakunta, käsittäen kaikkien aikojen kaikki pyhät, on ikuinen ja jumalallinen. Näitä ei saa sekoittaa toisiinsa, vaikka ne liittyvätkin yhteen - näkyvä on ilmentymä näkymättömästä.

Seurakunta on siis mielenkiintoisella (ja häiritsevällä) tavalla sekä jumalallinen että inhimillinen. Seurakunnan jumalallista puolta voidaan tarkastella vain teologisesti ja uskon kautta, Raamatun ilmoituksen valossa. Seurakunnan inhimillistä puolta, erityisesti sen rakennetta ja hallintoa, tulisi arvioida sen pohjalta missä määrin nämä edesauttavat seurakunnan tehtävän toteuttamista.

Joskus vaikuttaa siltä, että kristityt ovat autuaan tietämättömiä siitä mitä kristinusko - tai edes oma tunnustuskunta - oikeastaan opettaa aiheesta "kirkko" ja "seurakunta". Asiat vain otetaan ikään kuin annettuna. "Näin täällä on ennekin tehty. Mitä tuo Nasaretilainen tulee tänne rähjäämään?"

Seurakunnan kehittämisen ydinasia

Olen viime aikoina tutkinut Pohjois-Amerikan suurimpien kirkkokuntien elämänkaarta alun herätyksistä opilliseen ja moraaliseen luopumukseen, ja jälleen taas (osittaiseen) uudistumiseen. Uudistumiseen liittyy näköjään aina paluu kristinuskon alkujuurille, Raamattuun. Seurakunnan uudistuminen on ennen kaikkea hengellinen kysymys, ja asiat menevät oikeaan suuntaan kun opetuksessa pureudutaan syvemmälle Jumalan sanan yksinkertaisiin perustotuuksiin. Tällöin ihmiset kasvavat lähemmäs Kristusta ja antavat Pyhälle Hengelle enemmän tilaa elämässään ja seurakunnissaan. Pelkällä oikeaoppisuudella tai rakenteen ja toiminnan (esim. uudet messukaavat tai laulukirjat) kehittämisellä ei siis pitkälle pötkitä.

Seurakunnan rakenne voi kuitenkin estää terveen hengellisyyden (tai ajanmukaisesti "spiritualiteetin") toteutumista, vaikka tälle sinänsä olisi kaikki muut edellytykset. Tyypillisesti jarrumiehinä ovat maailmanmieliset ja hierarkiassa hieman ylemmäs kiivenneet hallintoihmiset, jotka vaistomaisesti kavahtavat kaikkea "uskovaisuutta" - se nimittäin haastaa parannukseen. Sen sijaan seurakunnan työntekijät ja aktiivisempi seurakuntaväki yleensä janoavat jotain ja enemmän, mutta jotenkin se ei vain toteudu viikko-ohjelman puitteissa. Ongelma on tällöin rakenteissa, joita pitää kehittää. Sekä kansankirkossa että vapaissa kirkkokunnissa pitää olla tilaa myös reippaalle hengellisyydelle ja klassisen kristinuskon ilmaisulle. Jumalanpalvelusyhteisön rakentaminen on yksi keino paikallisen seurakunnan spiritualiteetin kehittämiseen.

Raha on tehokas konsultti. Toisinaan kirkonmiehet havahtuvat siihen, että ihmiset ja rahat loppuvat pian. Länsimaissa on nähty viime vuosikymmeninä monia "rationalisointeja", kun kutistuvia kirkkokuntia on ajettu yhteen kustannusten säästämiseksi. Mutta kas kummaa, samaan aikaan evankelikaaliset kirkot ja liikkeet kasvavat, laajentavat ja rakentavat. Väitetään, että Englannin kirkon viimeaikaisen uudistumisen yksi perussyy on se, että vaihtoehtoja oli tasan kaksi: kirkkojen sulkeminen ja/tai myyminen muslimeille TAI merkittävän tilan antaminen evankelikaalis-karismaattiselle uudistukselle. Tuo kirkko valitsi oikein, ja seuraukset ovat valveutuneen kristityn tiedossa. Tässäkin tapauksessa kirkon oli löydettävä rakenteet, jotka mahdollistavat ns. uuden viinin vanhassa viinileilissä. Uusi yhteisö vanhan seurakuntaelämän kylkeen ja sisälle "hapattamaan koko taikinaa" näyttäisi olleen kaikkein toimivin perusratkaisu.

Vai sittenkin vain takaisin Jerusalemiin?

Olisi älyllisesti epärehellistä ja filosofisesti kyseenalaista kiistää kristillisen kirkon 2000-vuotinen historia ja vaatia seurakunnan malliksi ratkaisuja, jotka perustuvat vain esim. Jerusalemin ensimmäisen seurakunnan elämään. Konstantinolainen käänne vuonna 313 on historiallinen tosiasia. Paluuta alkuseurakunann yksinkertaisuuteen ei enää ole. Kansankirkossa on lähes 80% väestöstä, ja vain Jumala tietää kuinka moni heistä todella turvaa Kristukseen pelastajanaan. Tänään on kysyttävä, miten seurakunnan Herra haluaisi meidän huomenna toimivan. Hän ei siis kysy, mikä olisi meistä mukavaa, vaan ohjaa meidät sinne missä "kala liikkuu". Kysymys kuuluu, millainen seurakuntaelämä toteuttaa parhaiten tässä ajassa seurakunnan kutsumusta ja tehtävää. Lähetystehtävä annettiin nimittäin seurakunnalle, ei pelkästään yksilöuskoville.

Uudessa testamentissa näemme erilaisia vaiheita seurakunnan kehittymisessä, ja melko harva Uuden testamentin seurakunta saa "täydet pisteet" muutenkaan (mm. Filippi Fil.1:3-11, Filadelfia Ilm.3:7-13). Raamatun kokonaisilmoituksen pohjalta meidän tulee etsiä parhaita ratkaisuja tässä ja nyt evankeliumin asian edistämiseksi. Emme (onneksi tai valitettavasti) löydä Raamatusta yhtä kohtaa tai hetkeä, josta voisimme lukea parhaan seurakuntamallin kaikkia aikoja varten. Sen sijaan löydämme kehittyvän ilmoituksen kirkon olemuksesta ja seurakunnan tehtävästä. Jumalan seurakunta saa näkyvän muotonsa eli "hahmonsa" kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa.

"Pääasia on, että Kristusta julistetaan. Henkeä älkää sammuttako. Mutta järjestys pitää olla." Nyt on kysyttävä millaisia muotoja meidän tulisi huomispäivän seurakuntaan kehittää. Se työ annettiin meille ihmisille. Pyhä Henki kyllä ohjaa, jos muistamme kysyä. Kenties Hän on jo puhunut sinun sydämellesi tästä aiheesta?


Seuraavissa blogeissani esittelen joitain ratkaisuja ja käsittelen asiaa lisää tältä pohjalta. Kiitos että luit näin pitkälle! Arvostan myös kommenttejasi.

Länsimainen skandaali Kristuksen kirkolle

Kirjassa Preaching to a Shifting Culture (Baker Books 2004) Timothy C. Tennent muistuttaa artikkelissaan siitä, että kristinusko on enenevässä määrin globaali ilmiö, ja länsimaiset valtakirkot edustavat vain pientä osaa kristikunnasta. Alla vapaa käännös kirjan sivulta 204-205:

***

Asian ytimeen menevä esimerkki tästä saatiin kuuluisassa Lamberth -konferenssissa, joka tuo yhteen kymmenen vuoden välein kaikki piispat koko maailmanlaajasta anglikaanisesta kirkosta. Konferenssissa paitsi keskustellaan, myös päätetään kirkon yhteisistä linjauksista ajankohtaisissa asioissa.

Jo useiden vuosien ajan anglikaaninen kirkko länsimaissa oli kamppaillut sen asian kanssa, miten suhtautua painostusryhmien vaatimuksiin homoseksuaalisen käyttäytymisen hyväksymiseksi kirkon piirissä, jopa niin pitkälle että pappisvihkimys sallittaisiin avoimesti homoseksuaalisille henkilöille.

Kun 13. kymmenvuotiskonferenssi oli meneillään 1998, useat (eivät kaikki) länsimaiset anglikaaniset kirkot olivat valmistautuneet uhraamaan raamatullisen käsityksen seksualisuudesta ja taipumaan painostusryhmien vaatimusten edessä. Mutta kuinka ollakaan, kun varsinainen keskustelu alkoi, useat anglikaaniset piispat Afrikasta ja Aasiasta astuivat esille ja nuhtelivat julkisesti länsimaisia piispoja evankeliumin hylkäämisestä ja haastoivat heidät palaamaan takaisin raamatulliseen avioihanteeseen, jossa avioliitto määritellään elinikäiseksi liitoksi miehen ja naisen välillä.

Arkkipiispa Donald Mtetemela Tansaniasta (kuvassa) esitti vastalauseen ja vaihtoehtoisen tekstin, jossa hylättiin homoseksuaalisuuden harjoittaminen "sopimattomana Raamatun mukaan". Suuri joukko ei-länsimaisia piispoja nousi kannattamaan ehdotusta. Esimerkiksi piispa Wilson Mutebi Ugandan Mitiyanasta julisti, että hänen hiippakunnassaan Raamattu on uskon perusta. Hän huomautti, että hän on varsin hyvin perillä länsimaisesta tieteellisestä ja filosofisesta keskustelusta mitä tulee homoseksualisuuteen, mutta päätti kuitenkin lausuntonsa näin: "Meille Raamatulla ja apostolisella traditiolla on korkein auktoriteetti yli kaiken mitä kirkossa tapahtuu".

Piispa Michael Lugor Sudanin Rejafista lisäsi: "Me tunnemme vain evankeliumin, ja sitä me julistamme". Piispa Eustace Kamanyire Ugandan Ruwenzorista huomautti, että homoseksuaalinen käytös tuomitaan moraalittomaksi sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa. "Pastoraalinen huolenpito homoseksuaalista henkilöä kohtaan on tärkeää, mutta silloinkin tulee painottaa parannuksen tekemistä." Hän arvosteli länsimaisia piispoja, jotka myöntävät pappisvihkimysksen gay- ja lesbosuhteissa eläville papeille ja siunaavat samaa sukupuolta olevien liittoja. Hän julisti tämän "aiheuttavan vakavaa vahinkoa ja olevan skandaali Kristukselle ja hänen kirkolleen". Hän jatkoi: "Tämän tähden kristinuskoa vastaan ei hyökkää ainoastaan ei-uskovat, vaan sen todistusta heikentää juuri se joukko joiden tulisi sitä puolustaa".

Länsimaiset piispat hämmentyivät arfikkalaisten ja aasialaisten piispojen ennennäkemättömästä rohkeudesta. Tunnepitoisen kolmituntisen debatin jälkeen aloite hylättiin ja sen korvaava teksti hyväksyttiin äänin 389-190, suurelta osin ei-länsimaisten piispojen rohkean kannanoton ansiosta.

***

Tämä muistuttaa meitä siitä, että länsimainen, ympäristöönsä mukautuva liberaali kirkko ei ole kirstinuskon ainoa edustaja maailmassa.

Kristinuskon evankelikaalinen tulevaisuus

Brittiäinen teologian professori Alister McGrath (Oxford, Wycliffe Hall) arvioi v. 1995 kirjassaan Evangelicalism and future of Christianity evankelikaalisen (suom. lähinnä 'herätyskristillinen') kristinuskon olevan tulevaisuuden valtavirta maailmanlaajassa kristikunnassa.

Evankelikaalisuus on vetovoimaista, koska se on relevanttia. Kansainvälisenä ilmiönä evankelikaalisuus kasvaa voimakkaasti. Evankelikaaliset ovat kaiken lisäksi perusopeiltaan ja näkemyksiltään huomattavan yksimielinen joukko, ja heitä löytyy kaikista kirkkokunnista, roomalaiskatolista kirkkoa myöten.

McGrath kuvaa, kuinka länsimaissa teologisten oppilaitosten opetusvirat ja kirkkokuntien hallinto on miehitetty teologeilla, jotka ovat saaneet koulutuksensa 60- ja 70-luvulla. Tällöin ns. 'moderni teologia' (tai "liberaaliteologia"; varsin väljä ja epätarkka käsite) oli jo valloittanut yliopistot. Siihen aikaan kuviteltiin, että "nykyaika" on tullut jäädäkseen, ja kristinuskon sisältöä piti täten uudistaa "rationaalisen" ihmisen ajatusmaailmaan sopivaksi. Kristinuskon perususkomukset luomisesta, neitseestäsyntymisestä, ylösnousemusesta ja ihmeistä hylättiin järjenvastaisina, ja kirkon usko erotettiin historiallisista tapahtumista.

Miksi moderni teologia on sitten tuomittu epäonnistumaan ja katoamaan? McGrath luettelee joukon syitä. Tärkein syy on se, että se ei ole vetovoimaista. Se ei tarjoa vastauksia tai apua rankkoihin elämän kysymyksiin: ei toivoa sairauksissa, apua kasvatusongelmissa tai vastauksia horjuvan sukupuoli-identiteetin kanssa kamppailevalle. Ei voimaa addiktiosta vapautumiseen, ei ylösnousemuksen valoa ulosoton, pimeyden ja kuoleman keskelle. Se ei tuota uutta musiikkia tai kuvataidetta. Moderni teologia ei kerta kaikkiaan ole elinvoimaista, eikä se synnytä uutta elämää. Se ei synnytä elämää henkilötasolla eikä kansanliikkeenä. Se on elitististä, ja se pysyy voimassa niin kauan kun siitä elantonsa saavaa eliittiä ylläpidetään yhteisestä kassasta.

Koska moderni teologia on osoittautunut kyvyttömäksi tuottamaan uutta elämää, se pysyy vallassa ja voimassa kunnes menneiden sukupolvien taloudellinen perintö on käytetty, eikä tulevilta sukupolvilta voida enää kohtuudella lainata enempää kuihtuvien rakenteiden pönkittämiseksi.

Kun kristinuskoa tarkastellaan globaalisti, osoittautuu moderni teologia ja sen kannattajakunta varsin marginaaliseksi joukoksi. Kyseessä on länsimaisten vanhempien valtakirkkojen hallintojoukkio, jotka elävät omassa todellisuudessaan kaukana ihmisten arjesta. Kristinuskon painopiste on muutenkin siirtynyt uusiin maanosiin, Etelä-Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan, joissa uudet ja kasvavat kirkot ovat evenkelikaalisia. Kristinuskon vanhoilla valta-alueilla liberaalit kirkot kuihtuvat, mutta evankelikaaliset kasvavat.

Myös postmoderni ihminen länsimaissa on kiinnostunut hengellisyydestä. Usko Luoja-Jumalaan, historialliseen Jeesukseen Kristukseen ja eläväksi tekevään Pyhään Henkeen on varsin relevantti vaihtoehto "uskon markkinoilla". Parhaimmillaan evankelikaalinen todistus yhdistyy dynaamisessa jumalanpalveluksessa ja pienryhmissä dialogiseen opetukseen, jota tukee muun yhteisön vakuuttuneisuus Jumalan läsnäolon todellisuudesta.

McGrath päättelee, että moderni teologia lieveilmiöineen on ohimenevä jakso kristinuskon historiassa. Klassisesta uskonkäsityksestä kiinni pitävä evankelikaalinen kristikunta pitää itseään perustellusti apostolisen uskon perillisenä ja jatkajana.

Tarkkailemme tilannetta.

Olkinukke - yleisin argumentoinnin virhe

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa keskustelussa toistuu usein yleinen argumentointivirhe, "olkinukke" (straw man). Tässä argumentointivirheessä vastustetaan alkuperäisen väitteen sijasta siitä tehtyä karikatyyriä, esim. uutta  linjausta arvosteleva leimataan tiukkapipoksi, ja sitten hyökätään tiukkapipoisuutta vastaan. Näin alkuperäinen ja kuulemisen arvoinen argumentti jää kuulematta ja käsittelemättä.


Katso linkki Wikipediasta, ja artikkelin lopusta löytyykin vielä lisää linkkejä.