Jumalanpalvelusyhteisöt seurakunnan kasvun välineenä

Tässä ja tulevissa blogeissani aion käsitellä ajatusta jumalanpalvelusyhteisöistä (tai "seurakuntayhteisöistä"). Näen uusien yhteisöjen rakentamisen kirkon sisälle kenties parhaana kirkon kasvun edistäjänä ns. jälkikristillisissä länsimaissa.

Jumalanpalvelusyhteisöllä tarkoitan paikallisen seurakunnan yhteydessä toimivaa kristittyjen ryhmää, joka kokoontuu säännöllisesti yhteen ("iso kokous") sekä pienempinä ryhminä ("lähiyhteys"). Yhteisöllä on oma johtoryhmä, toiminnassaan jonkinasteinen autonomia ja jossain määrin omaa taloudenpitoa ("itsenäinen hallinto ja talous"). Yhteisön toiminta ei ole riippuvainen seurakunnan työntekijöiden työvuorolistoista, vaan se kytkee yhteen monenlaisia henkilöstöresursseja, etenkin vapaaehtoisia ("itsenäinen työ"). Jumalanpalvelusyhteisö ei ole muusta seurakunnasta irrallinen tai erillinen ryhmä, vaan sen toiminta nivoutuu selkeästi ja yhteisin päätöksin seurakunnan ja sen sidosryhmien (herätysliikkeet, yhdistykset) yhteyteen.

Pidin tänä vuonna (2010) kaksi koulutuspäivää aiheesta "Jumalanpalvelusyhteisöt ja seurakuntakasvu". Ensimmäinen tilaisuus oli Tampereella (Yliopiston kappeli) toukokuussa, toinen Helsingissä (Meilahden srk:n Pikku-Huopalahden kappeli) elokuussa. Aiemmin pidin kaksipäiväisen seminaarin aiheesta New Wine 2009 -kesäkonferenssissa Jämsän Himoksella 

Kirjoitan nyt auki asioita joista olen puhunut näissä seminaareissa, ja työstän asiaa eteenpäin nykyisen tutkimustyöni pohjalta.

Kansanherätys?

Aina uskoontulostani lähtien on sydämelläni ollut sana "kansanherätys", ja sellaisen haluaisin nähdä vielä omana aikanamme Suomessakin. Tuleva kansanherätys ei ole todennäköisesti samanlainen kuin menneiden aikojen herätykset, mutta uskon Suomen luterilaisen kirkon liittyvän tähän tulevaan herätykseen vahvasti. Siksi pidän tärkeänä sitä, että uskovat (kr. pistos, "uskova" tai "uskollinen") eivät kovin suurin joukoin pakenisi kirkostaan (esitän myös muita perusteluja myöhemmissä teksteissä), vaan kehittäisivät pikemminkin oman seurakuntansa hengellistä elämää ja toimintaa yhteisöllisempään suuntaan. Kirkon tulee olla valmis ottamaan vastaan uusia ihmisiä ja opettamaan heitä kokosydämisiksi Kristuksen seuraajiksi tässä haasteellisessa maailmanajassa. Hengellisiä isiä ja äitejä tarvitaan, ehkä enemmän kuin koskaan. Herätys voi tällä kertaa olla jopa sellainen että se lähtee seurakuntayhteisöistä, ei sellainen jossa herätystoiminnan tuloksena uskoontulleet ehkä päätyvät seurakuntayhteisöihin. Tätä näkökohtaa käsittelen church planting -ajattelun perusteissa myöhemmin.

Suomalaiselle "etsijälle" on kaikkein luontevinta hakeutua ensin luterilaisen kirkon tarjonnan pariin. Näin tein itse tultuani uskoon 19-vuotiaana ns. pystymetsästä. Hakeudun Keski-Porin seurakunnan yhteyteen, ja vieläpä liityin kirkkoon. Keski-Porin seurakuntaa oli silloin siunattu useammalla herätyshenkisellä ja karismaattisella pastorilla, muiden upeiden työntekijöiden (nuorisotyö, diakonia) ja vapaaehtoisten lisäksi. Ongelmaksi muodostui se, että paikallisesta seurakunnasta ei sitten kuitenkaan löytynyt "yhteisöä", jonka osana olisi voinut elää ja toimia uusitestamentillisen ihanteen mukaisesti. Joukot olivat ikäänkuin hajallaan. Uskoakseni tämä on tyypillinen tilanne edelleen suurimmassa osassa Suomen seurakuntia.

Rukoukseni ja unelmani on, että Suomen jokaisesta paikallisesta seurakunnasta löytyisi aktiivinen ja säännöllisesti kokoontuva uskovien yhteisö, joka olisi mukaansa kutsuva ja -tempaava joukko Kristuksen seuraajia, jotka elävät aitoa hengellistä elämää, ilmaisevat uskoaan ajanmukaisesti sekä todistavat Kristuksesta omassa elinympäristössään. Uudenlaisten yhteisöjen rakentaminen luterilaisen kirkon kontekstissa on täten mielestäni äärettömän tärkeä ja arvokas asia. Se pitää myös hoitaa niin, ettei käy kuten entiselle miehelle: "Leikkaus onnistui hyvin mutta potilas kuoli". Painotan vielä, että täsmälleen sama uudistumisen ja rakenteiden kehittämisen tarve on kaikilla muillakin kikkokunnilla, mutta luterilaisen kirkon potentiaalinen merkitys on varmasti kertaluokkaa (huomaa ajanmukainen ilmaus!) suurempi. Siksi käytän aikaa näiden tekstien kirjoittamiseen, vaikka paljon muutakin tekemistä olisi helppo keksiä. 

Seurakunnan rakenteet ja motivaatio

Olen siis taustaltani teologi ja kasvatustieteilijä (tässä järjestyksessä). Seurakuntapuolen kokemusta, poikkikirkollista yhteyttä ja teologista oppia on kertynyt reppuun kotimaasta ja kansainvälisesti siinä määrin, että en osaa leimata itseäni vain yhden kirkkokunnan asian kannattajaksi - "sillä eihän Kristuskaan ole jaettu". Kirkollisen puolen ja opetustyön lisäksi minulla on kokemusta teollisuuden, tuotantotalouden ja kaupan puolelta. Väitöskirjani "Organisaation osaamisen strateginen hallinta" (Tampereen yliopisto 2002) julkaisemisen jälkeen toimin lukuissa kehitysprojekteissa konsulttina. Liike-elämän raakojen faktojen (markkinat, toimintaympäristö, kilpailu jne.) lisäksi ihmisten käyttäytymisellä näyttäisi olevan huima vaikutus organisaation menestykseen.

Sekä seurakunnassa että muissa organisaatioissa yksilö on osa yhteisöä, jonka arvot ja käytännöt vaikuttavat kaikkien toimintaan - joko positiivisesti tai negatiivisesti. Ihmiset eivät toimi irrallaan toisistaan tai organisaationsa rakenteista. Kysymys on hyvin pitkälle motivaatiosta - mikä saa meidät liikkeelle ja toimimaan? Mikä masentaa ja saa laittamaan hanskat tiskiin, vaikka asia olisi sinänsä tärkeä? Organisaation, eli myös seurakuntayhteisön rakenne edistää tai jarruttaa jäsentensä motivoitumista ja sitoutumista yhteisön tavoitteisiin.

Motivaatio on ihmisen sisäinen viritystila, joka näkyy aktivaationa eli toimintana. Tällä on merkitystä sikäli, että kirkon lähetystehtävä on edelleen kesken, ja se on ainoa syy miksi me kristityt tässä maailmanajassa vielä olemme. Tällä yritän sanoa sitä, että luomalla seurakunnan toimintaan sekä viikko- ja vuosikalenteriin tilaa jumalanpalvelusyhteisön muodostumiselle, voimme saavuttaa enemmän esim. ihmisten hengellisen kasvun, seurakunnan rukouselämän ja evankelioimisen alueella. Täytämme Jumalan kunniaksi rakennetut sakraalitilat evankeliumin julistuksella, ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen ylistyksellä ja Pyhän Hengen läsnäololla. Rakennamme yhdessä seurakunnan, jonka jäseniä "elonkorjuun Herra" oikein kiittää lopullisen palkanmaksun yhteydessä. Kannattaa nähdä vaivaa.


Seurakunta - muuttumaton ja muuttuva

Kannatan Lutherin oppia kahdesta regimentistä. Ilmoituksen, uskon ja pelastuksen regimentti on Jumalan normittama, ikuinen ja muuttumaton, eikä meillä ole lupa poiketa Jumalan Sanasta - "laista ja evankeliumista". Velvollisuutemme on työskennellä ahkerasti ymmärtääksemme Jumalan Sanaa, julistaaksemme sen ilmoittamaa pelastusta Kristuksessa ja soveltaaksemme sitä mm. ajattomiin moraalikysymyksiin.

Toinen eli maallinen regimentti on sen sijaan ihmisten omassa vallassa. Maalliseen regimenttiin kuuluu mm. yhteiskunnan hallinto, tiede ja elinkeinoelämä. Maallisessa regimentissä voimme oman järkemme ja ymmärryksemme parhaalla käytöllä etsiä ratkaisuja erilaisiin käytännöllisiin kysymyksiin.

Kirkon olemus ja kutsumus Jumalan kansana, Kristuksen ruumiina ja Pyhän Hengen temppelinä kuuluu ensimmäiseen regimenttiin. Onhan seurakunta jopa osa Apostolista uskontunnusta - "...uskon pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden..". Sen sijaan seurakunnan hallintomalli ja organisaatiorakenne on perinteisesti käsitetty maalliseen regimenttiin kuuluvaksi kysymykseksi. Kysymys kirkon hallintomallista ei myöskään kuulu dogmatiikan suuriin kysymyksiin, kuten esim. oppi Jumalsta, luomisesta, ihmisestä tai Kristuksesta, vaan pienempiin kysymyksiin, joissa voidaan sallia erilaisia tulkintoja ja ratkaisuja kristillisen yhteyden silti rikkoutumatta. Jopa yhden tunnustuskunnan sisällä on usein käytössä erilaisia käytännön ratkaisuja, sillä kirkkokuntien tilanne on erilainen eri maissa (esim. luterilainen kirkko Suomessa tai Japanissa).

Meillä on lupa, mahdollisuus ja velvollisuus muuttaa seurakuntiemme toimintaa ja rakennetta sellaiseksi, että siellä on tilaa elämälle ja kasvulle. Tekemättä jäänyt hyvä työ on synti sekin. Maahan kätketty talentti ei ansaitse kiitosta. "Kunnian kruunua veltto ei voita" (sorry, mr. Virtanen... tai tarkemmin ks. täältä).

Hyvän seurakuntarakenteen kriteerit

Kriteerinä hyvän hallintomallin ja parhaan rakenteen löytämiseksi paikalliselle seurakunnalle tai kirkkokunnalle voitaneen pitää seuraavia:

1. Millainen rakenne palvelee parhaiten Jumalan valtakunnan asiaa omassa lähetyskontekstissamme?
2. Millaiset rakenteen mallit ovat teologisesti perusteltavissa?
3. Millaiset rakenteet ovat juridisesti mahdollisia omassa yhteiskunnallisessa tilanteessamme?
4. Mitä oman tunnustuksemme peruskirjat tai historia sanovat asiasta?

Otsikossa mainittu jumalanpalvelusyhteisö "kasvun välineenä" tulee siis ymmärtää tätä taustaa vasten. Omassa ajassamme näkyvä seurakunta on väline. Seurakunta julistaa evankeliumia ja todistaa Jumalan valtakunnan läsnäolosta sekä jouduttaa sen tulemusta evankelioinnin ja lähetyksen kautta. Kirkkokunta tai paikallinen seurakunta ei ole tarkoitus sinänsä, vaan se on olemassa jotain suurempaa tarkoitusta varten. Se on luonteeltaan väliaikainen ja välineellinen. Sen sijaan unversaali eli näkymätön seurakunta, käsittäen kaikkien aikojen kaikki pyhät, on ikuinen ja jumalallinen. Näitä ei saa sekoittaa toisiinsa, vaikka ne liittyvätkin yhteen - näkyvä on ilmentymä näkymättömästä.

Seurakunta on siis mielenkiintoisella (ja häiritsevällä) tavalla sekä jumalallinen että inhimillinen. Seurakunnan jumalallista puolta voidaan tarkastella vain teologisesti ja uskon kautta, Raamatun ilmoituksen valossa. Seurakunnan inhimillistä puolta, erityisesti sen rakennetta ja hallintoa, tulisi arvioida sen pohjalta missä määrin nämä edesauttavat seurakunnan tehtävän toteuttamista.

Joskus vaikuttaa siltä, että kristityt ovat autuaan tietämättömiä siitä mitä kristinusko - tai edes oma tunnustuskunta - oikeastaan opettaa aiheesta "kirkko" ja "seurakunta". Asiat vain otetaan ikään kuin annettuna. "Näin täällä on ennekin tehty. Mitä tuo Nasaretilainen tulee tänne rähjäämään?"

Seurakunnan kehittämisen ydinasia

Olen viime aikoina tutkinut Pohjois-Amerikan suurimpien kirkkokuntien elämänkaarta alun herätyksistä opilliseen ja moraaliseen luopumukseen, ja jälleen taas (osittaiseen) uudistumiseen. Uudistumiseen liittyy näköjään aina paluu kristinuskon alkujuurille, Raamattuun. Seurakunnan uudistuminen on ennen kaikkea hengellinen kysymys, ja asiat menevät oikeaan suuntaan kun opetuksessa pureudutaan syvemmälle Jumalan sanan yksinkertaisiin perustotuuksiin. Tällöin ihmiset kasvavat lähemmäs Kristusta ja antavat Pyhälle Hengelle enemmän tilaa elämässään ja seurakunnissaan. Pelkällä oikeaoppisuudella tai rakenteen ja toiminnan (esim. uudet messukaavat tai laulukirjat) kehittämisellä ei siis pitkälle pötkitä.

Seurakunnan rakenne voi kuitenkin estää terveen hengellisyyden (tai ajanmukaisesti "spiritualiteetin") toteutumista, vaikka tälle sinänsä olisi kaikki muut edellytykset. Tyypillisesti jarrumiehinä ovat maailmanmieliset ja hierarkiassa hieman ylemmäs kiivenneet hallintoihmiset, jotka vaistomaisesti kavahtavat kaikkea "uskovaisuutta" - se nimittäin haastaa parannukseen. Sen sijaan seurakunnan työntekijät ja aktiivisempi seurakuntaväki yleensä janoavat jotain ja enemmän, mutta jotenkin se ei vain toteudu viikko-ohjelman puitteissa. Ongelma on tällöin rakenteissa, joita pitää kehittää. Sekä kansankirkossa että vapaissa kirkkokunnissa pitää olla tilaa myös reippaalle hengellisyydelle ja klassisen kristinuskon ilmaisulle. Jumalanpalvelusyhteisön rakentaminen on yksi keino paikallisen seurakunnan spiritualiteetin kehittämiseen.

Raha on tehokas konsultti. Toisinaan kirkonmiehet havahtuvat siihen, että ihmiset ja rahat loppuvat pian. Länsimaissa on nähty viime vuosikymmeninä monia "rationalisointeja", kun kutistuvia kirkkokuntia on ajettu yhteen kustannusten säästämiseksi. Mutta kas kummaa, samaan aikaan evankelikaaliset kirkot ja liikkeet kasvavat, laajentavat ja rakentavat. Väitetään, että Englannin kirkon viimeaikaisen uudistumisen yksi perussyy on se, että vaihtoehtoja oli tasan kaksi: kirkkojen sulkeminen ja/tai myyminen muslimeille TAI merkittävän tilan antaminen evankelikaalis-karismaattiselle uudistukselle. Tuo kirkko valitsi oikein, ja seuraukset ovat valveutuneen kristityn tiedossa. Tässäkin tapauksessa kirkon oli löydettävä rakenteet, jotka mahdollistavat ns. uuden viinin vanhassa viinileilissä. Uusi yhteisö vanhan seurakuntaelämän kylkeen ja sisälle "hapattamaan koko taikinaa" näyttäisi olleen kaikkein toimivin perusratkaisu.

Vai sittenkin vain takaisin Jerusalemiin?

Olisi älyllisesti epärehellistä ja filosofisesti kyseenalaista kiistää kristillisen kirkon 2000-vuotinen historia ja vaatia seurakunnan malliksi ratkaisuja, jotka perustuvat vain esim. Jerusalemin ensimmäisen seurakunnan elämään. Konstantinolainen käänne vuonna 313 on historiallinen tosiasia. Paluuta alkuseurakunann yksinkertaisuuteen ei enää ole. Kansankirkossa on lähes 80% väestöstä, ja vain Jumala tietää kuinka moni heistä todella turvaa Kristukseen pelastajanaan. Tänään on kysyttävä, miten seurakunnan Herra haluaisi meidän huomenna toimivan. Hän ei siis kysy, mikä olisi meistä mukavaa, vaan ohjaa meidät sinne missä "kala liikkuu". Kysymys kuuluu, millainen seurakuntaelämä toteuttaa parhaiten tässä ajassa seurakunnan kutsumusta ja tehtävää. Lähetystehtävä annettiin nimittäin seurakunnalle, ei pelkästään yksilöuskoville.

Uudessa testamentissa näemme erilaisia vaiheita seurakunnan kehittymisessä, ja melko harva Uuden testamentin seurakunta saa "täydet pisteet" muutenkaan (mm. Filippi Fil.1:3-11, Filadelfia Ilm.3:7-13). Raamatun kokonaisilmoituksen pohjalta meidän tulee etsiä parhaita ratkaisuja tässä ja nyt evankeliumin asian edistämiseksi. Emme (onneksi tai valitettavasti) löydä Raamatusta yhtä kohtaa tai hetkeä, josta voisimme lukea parhaan seurakuntamallin kaikkia aikoja varten. Sen sijaan löydämme kehittyvän ilmoituksen kirkon olemuksesta ja seurakunnan tehtävästä. Jumalan seurakunta saa näkyvän muotonsa eli "hahmonsa" kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa.

"Pääasia on, että Kristusta julistetaan. Henkeä älkää sammuttako. Mutta järjestys pitää olla." Nyt on kysyttävä millaisia muotoja meidän tulisi huomispäivän seurakuntaan kehittää. Se työ annettiin meille ihmisille. Pyhä Henki kyllä ohjaa, jos muistamme kysyä. Kenties Hän on jo puhunut sinun sydämellesi tästä aiheesta?


Seuraavissa blogeissani esittelen joitain ratkaisuja ja käsittelen asiaa lisää tältä pohjalta. Kiitos että luit näin pitkälle! Arvostan myös kommenttejasi.

Länsimainen skandaali Kristuksen kirkolle

Kirjassa Preaching to a Shifting Culture (Baker Books 2004) Timothy C. Tennent muistuttaa artikkelissaan siitä, että kristinusko on enenevässä määrin globaali ilmiö, ja länsimaiset valtakirkot edustavat vain pientä osaa kristikunnasta. Alla vapaa käännös kirjan sivulta 204-205:

***

Asian ytimeen menevä esimerkki tästä saatiin kuuluisassa Lamberth -konferenssissa, joka tuo yhteen kymmenen vuoden välein kaikki piispat koko maailmanlaajasta anglikaanisesta kirkosta. Konferenssissa paitsi keskustellaan, myös päätetään kirkon yhteisistä linjauksista ajankohtaisissa asioissa.

Jo useiden vuosien ajan anglikaaninen kirkko länsimaissa oli kamppaillut sen asian kanssa, miten suhtautua painostusryhmien vaatimuksiin homoseksuaalisen käyttäytymisen hyväksymiseksi kirkon piirissä, jopa niin pitkälle että pappisvihkimys sallittaisiin avoimesti homoseksuaalisille henkilöille.

Kun 13. kymmenvuotiskonferenssi oli meneillään 1998, useat (eivät kaikki) länsimaiset anglikaaniset kirkot olivat valmistautuneet uhraamaan raamatullisen käsityksen seksualisuudesta ja taipumaan painostusryhmien vaatimusten edessä. Mutta kuinka ollakaan, kun varsinainen keskustelu alkoi, useat anglikaaniset piispat Afrikasta ja Aasiasta astuivat esille ja nuhtelivat julkisesti länsimaisia piispoja evankeliumin hylkäämisestä ja haastoivat heidät palaamaan takaisin raamatulliseen avioihanteeseen, jossa avioliitto määritellään elinikäiseksi liitoksi miehen ja naisen välillä.

Arkkipiispa Donald Mtetemela Tansaniasta (kuvassa) esitti vastalauseen ja vaihtoehtoisen tekstin, jossa hylättiin homoseksuaalisuuden harjoittaminen "sopimattomana Raamatun mukaan". Suuri joukko ei-länsimaisia piispoja nousi kannattamaan ehdotusta. Esimerkiksi piispa Wilson Mutebi Ugandan Mitiyanasta julisti, että hänen hiippakunnassaan Raamattu on uskon perusta. Hän huomautti, että hän on varsin hyvin perillä länsimaisesta tieteellisestä ja filosofisesta keskustelusta mitä tulee homoseksualisuuteen, mutta päätti kuitenkin lausuntonsa näin: "Meille Raamatulla ja apostolisella traditiolla on korkein auktoriteetti yli kaiken mitä kirkossa tapahtuu".

Piispa Michael Lugor Sudanin Rejafista lisäsi: "Me tunnemme vain evankeliumin, ja sitä me julistamme". Piispa Eustace Kamanyire Ugandan Ruwenzorista huomautti, että homoseksuaalinen käytös tuomitaan moraalittomaksi sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa. "Pastoraalinen huolenpito homoseksuaalista henkilöä kohtaan on tärkeää, mutta silloinkin tulee painottaa parannuksen tekemistä." Hän arvosteli länsimaisia piispoja, jotka myöntävät pappisvihkimysksen gay- ja lesbosuhteissa eläville papeille ja siunaavat samaa sukupuolta olevien liittoja. Hän julisti tämän "aiheuttavan vakavaa vahinkoa ja olevan skandaali Kristukselle ja hänen kirkolleen". Hän jatkoi: "Tämän tähden kristinuskoa vastaan ei hyökkää ainoastaan ei-uskovat, vaan sen todistusta heikentää juuri se joukko joiden tulisi sitä puolustaa".

Länsimaiset piispat hämmentyivät arfikkalaisten ja aasialaisten piispojen ennennäkemättömästä rohkeudesta. Tunnepitoisen kolmituntisen debatin jälkeen aloite hylättiin ja sen korvaava teksti hyväksyttiin äänin 389-190, suurelta osin ei-länsimaisten piispojen rohkean kannanoton ansiosta.

***

Tämä muistuttaa meitä siitä, että länsimainen, ympäristöönsä mukautuva liberaali kirkko ei ole kirstinuskon ainoa edustaja maailmassa.

Kristinuskon evankelikaalinen tulevaisuus

Brittiäinen teologian professori Alister McGrath (Oxford, Wycliffe Hall) arvioi v. 1995 kirjassaan Evangelicalism and future of Christianity evankelikaalisen (suom. lähinnä 'herätyskristillinen') kristinuskon olevan tulevaisuuden valtavirta maailmanlaajassa kristikunnassa.

Evankelikaalisuus on vetovoimaista, koska se on relevanttia. Kansainvälisenä ilmiönä evankelikaalisuus kasvaa voimakkaasti. Evankelikaaliset ovat kaiken lisäksi perusopeiltaan ja näkemyksiltään huomattavan yksimielinen joukko, ja heitä löytyy kaikista kirkkokunnista, roomalaiskatolista kirkkoa myöten.

McGrath kuvaa, kuinka länsimaissa teologisten oppilaitosten opetusvirat ja kirkkokuntien hallinto on miehitetty teologeilla, jotka ovat saaneet koulutuksensa 60- ja 70-luvulla. Tällöin ns. 'moderni teologia' (tai "liberaaliteologia"; varsin väljä ja epätarkka käsite) oli jo valloittanut yliopistot. Siihen aikaan kuviteltiin, että "nykyaika" on tullut jäädäkseen, ja kristinuskon sisältöä piti täten uudistaa "rationaalisen" ihmisen ajatusmaailmaan sopivaksi. Kristinuskon perususkomukset luomisesta, neitseestäsyntymisestä, ylösnousemusesta ja ihmeistä hylättiin järjenvastaisina, ja kirkon usko erotettiin historiallisista tapahtumista.

Miksi moderni teologia on sitten tuomittu epäonnistumaan ja katoamaan? McGrath luettelee joukon syitä. Tärkein syy on se, että se ei ole vetovoimaista. Se ei tarjoa vastauksia tai apua rankkoihin elämän kysymyksiin: ei toivoa sairauksissa, apua kasvatusongelmissa tai vastauksia horjuvan sukupuoli-identiteetin kanssa kamppailevalle. Ei voimaa addiktiosta vapautumiseen, ei ylösnousemuksen valoa ulosoton, pimeyden ja kuoleman keskelle. Se ei tuota uutta musiikkia tai kuvataidetta. Moderni teologia ei kerta kaikkiaan ole elinvoimaista, eikä se synnytä uutta elämää. Se ei synnytä elämää henkilötasolla eikä kansanliikkeenä. Se on elitististä, ja se pysyy voimassa niin kauan kun siitä elantonsa saavaa eliittiä ylläpidetään yhteisestä kassasta.

Koska moderni teologia on osoittautunut kyvyttömäksi tuottamaan uutta elämää, se pysyy vallassa ja voimassa kunnes menneiden sukupolvien taloudellinen perintö on käytetty, eikä tulevilta sukupolvilta voida enää kohtuudella lainata enempää kuihtuvien rakenteiden pönkittämiseksi.

Kun kristinuskoa tarkastellaan globaalisti, osoittautuu moderni teologia ja sen kannattajakunta varsin marginaaliseksi joukoksi. Kyseessä on länsimaisten vanhempien valtakirkkojen hallintojoukkio, jotka elävät omassa todellisuudessaan kaukana ihmisten arjesta. Kristinuskon painopiste on muutenkin siirtynyt uusiin maanosiin, Etelä-Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan, joissa uudet ja kasvavat kirkot ovat evenkelikaalisia. Kristinuskon vanhoilla valta-alueilla liberaalit kirkot kuihtuvat, mutta evankelikaaliset kasvavat.

Myös postmoderni ihminen länsimaissa on kiinnostunut hengellisyydestä. Usko Luoja-Jumalaan, historialliseen Jeesukseen Kristukseen ja eläväksi tekevään Pyhään Henkeen on varsin relevantti vaihtoehto "uskon markkinoilla". Parhaimmillaan evankelikaalinen todistus yhdistyy dynaamisessa jumalanpalveluksessa ja pienryhmissä dialogiseen opetukseen, jota tukee muun yhteisön vakuuttuneisuus Jumalan läsnäolon todellisuudesta.

McGrath päättelee, että moderni teologia lieveilmiöineen on ohimenevä jakso kristinuskon historiassa. Klassisesta uskonkäsityksestä kiinni pitävä evankelikaalinen kristikunta pitää itseään perustellusti apostolisen uskon perillisenä ja jatkajana.

Tarkkailemme tilannetta.

Olkinukke - yleisin argumentoinnin virhe

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa keskustelussa toistuu usein yleinen argumentointivirhe, "olkinukke" (straw man). Tässä argumentointivirheessä vastustetaan alkuperäisen väitteen sijasta siitä tehtyä karikatyyriä, esim. uutta  linjausta arvosteleva leimataan tiukkapipoksi, ja sitten hyökätään tiukkapipoisuutta vastaan. Näin alkuperäinen ja kuulemisen arvoinen argumentti jää kuulematta ja käsittelemättä.


Katso linkki Wikipediasta, ja artikkelin lopusta löytyykin vielä lisää linkkejä.

Lapsikin sen tietää!

Monilta luterilaisilta teologeilta jäänyt huomaamatta, että Lutherin kirjoittamissa tunnustuskirjoissa, esim. Isossa katekismuksessa ja Schmalkaldenin opinkohdissa, ajatus yhteisöstä tulee esille erittäin selkeästi.

-Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja "ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen".

Kirjasta Ruokanen: "Ydinkohdat" (1990)

Keskustelun taso

Seuraan Suomessa käytävää yhteiskunnallista ja kirkollista keskustelua matkan päästä ja internetin kautta. Tämän blogin kautta yritän nostaa keskustelun tasoa ja tuoda siihen perusteltuja näkökulmia. Mutta saa nyt nähdä onnistunko, ja kiinnostaako mikään ketään.

Katsotaan kuinka pitkälle päästään.

Tässä mielestäni ansiokas puheenvuoro viime viikkojen kohinaan:
Ortodoksisen papin näkövinkkeli